Author Archives: admin

Yllättävä kohtaaminen Panamassa

Posted on by
15

Kirjoitus on osa suomalaisten olutblogistien yhteispostausten sarjaa. Tämän kertainen aihe on “Odottamaton olutmatka” ja sessiota isännöi Helppoa Juotavaa.

Talvella 2012 teimme matkan Panamaan. Maa oli olutharrastajalle haastava. Kaupoissa pyörivät samat neljä olutta, lohtua toi ainoastaan Istmon panimoravintola Panama Cityssä. Matkasimme sisäisellä lennolla maan länsiosaan Boqueten kaupunkiin. Lentokentällä tutustuimme kahteen muusikolta vaikuttavaan miekkoseen, joiden kanssa tulimme hyvin juttuun. Toinen miehistä paljastui sveitsiläiseksi blues-muusikoksi Andy Egertiksi ja hänen soittokumppaninsa vanhan liiton bluesbasistiksi Bob Strogeriksi. Pojat olivat menossa festareille Boqueteen soittamaan.

Boquete oli mukava luonnon ympäröimä pikkukaupunki. Majoituimme suunnilleen satunnaisotannalla valitsemaani hotelliin noin kilometrin kaupungin keskustasta. Hotellin vieressä oli samaan konserniin kuuluva ravintola. Seikkailtuamme luontoretkellä päivän, palasimme illalla hotelliin ja päätimme mennä illalliselle ravintolaan. Ovella ilmoitettiin kohteliaasti, että meillä on suosittu loppuunmyyty ribs-buffet tänä iltana ja kaikki pöydät sisällä ovat varattuja. Meh … mutta voimme tarjoilla teille myös terassille a la carte-listaltamme jos sopii! No tottahan toki ja siirryimme rakennuksen takapuolelle terassille syömään. Siinä menua hetken tutkailtuani (meh, listalla vain normaali bulkkilageria) katseeni kiinnittyi terassin seinässä olleeseen ravintolan julisteeseen: “Beer Festival 29 Feb, Cerveza Artisan Dark, Light” . Kappas, täällähän on ollut “olutfestarit” tällä viikolla. Kutsuin luonnollisesti kyypparin paikalle ja olutmaailmanmatkaajan riemuksi hän kertoi, että si, meillä on todellakin hanassa vaaleaa ja tummaa käsityöläisolutta. Illallinen oli erinomainen ja eivät oluetkaan olosuhteet huomioiden olleet hassumpia. Yritin selvittää miltä panimolta nämä olivat. Henkilökunta osasi kertoa, että läheisessä Jaramillon kylässä on joku amerikkalaismies Peterson, joka niitä panee. Internet ei tuolloin antanut mitään vinkkejä asiasta.

Nyt yli kuusi vuotta myöhemmin The Rock -ravintola mainostaa netissä valikoimissa olevan “Artisan Beer” kolmelta panimolta: Casa Bruja, DogoCri Brew ja Boquete Brewing Company. Juomani oluet olivat ehkä viimeksi mainitun panimon tai sen jonkun esiasteen valmistamia. Craft beer on vallannut alaa nyttemmin siis jo Panamassakin, mutta vuonna 2012 sen löytäminen vaati kaikkien planeettojen asennon loksahtamisen kohdalleen.

Palasimme pääkaupunkiin bussilla ja vietimme siellä vielä pari päivää ennen kotiinpaluuta. Teimme pitkän kävelylenkin pitkin merenrantaa. Kuumana päivänä päätimme käydä rannan lähistölta löytyneen hotelliravintolan terassilla nestetankkauksella. Ja ketäs siellä istui kylmät Heineken-tuopit käsissään? Andy ja Bob! Jutustelimme hetken ja miehet kertoivat illalla heittävänsä keikan tällä samalla terassilla. Niinpä kävimme vielä illemmalla samassa paikassa kuuntelemassa herrojen mainion blues-keikan. Yllättäviä kohtaamisia Panamassa totta tosiaan!

Andy ja Bob

Tarinaa Panaman reissusta on blogissa aiemmin julkaistu täällä: http://humalablogi.info/olutmatkailu/panama-2012/

Maailman viisi parasta olutravintolaa

Posted on by
1

Kirjoitus on osa suomalaisten olutblogistien yhteispostausten sarjaa. Tämän kertainen aihe on “Pubit ja muut olutravintolat” ja sessiota isännöi Olutkoira.

Humalablogisti Kulminatorissa kesällä 2005

No niin. Myönnän, että kirjoitin blogaukselle härskisti klikkiotsikon. Klikki- ja hakukoneotsikon oikein. Tarkoituksena ei kuitenkaan ole listata edes omasta mielestäni maailman parasta olutravintolaa/pubia vaan poimia maailmalta viisi paikkaa, jotka ovat tuntuneet hyviltä. Kierrän vuosittain lomamatkoilla kymmenittäin olutravintoloita, baareja, taproomeja ja vain osassa on “sitä jotain”. Sellaista joka saa palaamaan jos sattumalta tai tarkoituksella saapuu paikkakunnalle uudestaankin. Oluen metsästäjän dilemma on tosin myös se, että aina haluaa löytää uusia paikkoja, saada uusia kokemuksia. Niinpä hyvässäkin paikassa on voinut viettää aikaa vain muutaman tuopin tai yhden lärvilautasen verran. Ja jos tuohon rakoseen sitten on osunut se paikan ainoa vittumainen baarimikko tai vierailun aikana on älytön ruuhka, voi kokemus olla huonompi kuin se ansaitsisi olla. Hygieniasyistä jätin nyt mahdolliset suomalaiset paikat listalta pois, koska niissä on tullut istuttua niin paljon, että asetelma on turhan epäreilu. Joten tässä “maailman viisi parasta olutravintolaa” – Suomen ulkopuolelta:

Kulminator, Antwerpen, Belgia
Cafe Kulminator, Vleminckveld 32, Antwerpen

Klassikko. Paikka, jossa aika on pysähtynyt. Muistan kun kesällä 2005 astuimme Kulminatorin ovesta sisään. Sisällä avautui pieni baarihuone, jossa avaamisaikaan olimme ainoat asiakkaat. Leen, paikan rouva odotteli asiakkaita tiskin takana, isäntä Dirk nuokkui yhdessä talon vanhoista tuoleista. Pöydällä nukkui kissa, joka luikki pakoon saapuessamme. Seinällä naksuttava käkikello oli ainoa ääni, joka rikkoi hiljaisuuden. Leen antoi minulle puhelinluetteloa muistuttavan olutlistan. Se oli täynnä mitä hienoimpia vintage-oluita aina 70-luvulta lähtien. Tilasin listalta oluen, joka vakavamman olutharrastukseni alkuvaiheessa oli TODO-listan kärkipäässä: Courage Russian Imperial Stoutin. Ainoita oluita josta olutguru H. Nikulainen on minulle kateellinen. Couragen RIS:n vei maailmanmaineeseen M. Jackson jo vuoden 1977 klassikkokirjallaan World Guide to Beer. Kulminatorissa tarjolla oli vuoden 1983 pullo.

Tilauksen jälkeen Dirk havahtui tuolistaan ja häipyi jonnekin takahuoneisiin. Vähän ajan kuluttua hän saapui takaisin stout-pullo kädessään. Leen otti pullon ja lasin ja tarjoili sen pöytäämme edelleen hiljaisuuden vallitessa. Courage RIS oli mahtavassa kunnossa. Korkissa oli ajan patinaa, mutta maussa ei ollut mitään oksidoitumisen negatiivisia merkkejä. Muutaman muun oluen jälkeen kävin paikan eriössä. Matkalla lasiseinän takana pilkisteli osa Kulminatorin salaperäistä olutkellaria. Palatessani kysyin Leeniltä voisiko olutkellaria päästä katsomaan. “Ei, ainoastaan mieheni käy kellarissa.”.

Lue myös tämä: Before Kulminator, There Was Bodega

Akkurat, Tukholma, Ruotsi
Akkurat, Hornsgatan 18, Stockholm

Akkurat iski ensimmäisestä Ruotsin olutmatkasta lähtien. Voiko tällaista paikkaa olla ja ihan naapurivaltiossa? Brittityylinen tumma pubi, jonka hanavalikoima oli vuoden 2005 tienoilla jotakin aivan uskomatonta. Vielä huikeampaa oli paikan vintage-pullolista, jossa tarjolla oli muun muassa lukuisa joukko Cantilloneja, joista osa Akkuratille räätälöityjä. Muistan huuruisen Ratebeer-kavereiden kanssa istutun illan lokakuussa 2007, jossa porukalla aloimme tilailemaan pulloja vintage-kellarista. Pöytään tulleet pullot saavat ihokarvat nousemaan vieläkin: Fuller’s Vintage Ale 1997 ja 1998, 3 Fonteinen Millennium Geuze, Dogfish Head World Wide Stout 2002 (23%), North Coast Old Rasputin (Bourbon Barrel), Cantillon Reed Gueuze Muscat, 3 Fonteinen J & J Oude Geuze Roze …

Sittemmin Akkuratin hohto on ehkä laskenut. Paikka on siirtänyt selvästi fokustaan ruotsalaisten ja modernimpien oluiden suuntaan. Vuonna 2017 nykymenoon kyllästynyt Stene Isacsson myi osuutensa Akkuratista ja siirtyi vetämään saksalaistyylistä Zum Franziskaneria. Samalla sinne siirtyi Ruotsin Zwanze-dayn hanapaikka. Mutta kyllähän Akkuratissa täytyy edelleen käydä. Olutharrastajalle Slussenin läheisyydessä odottaa todellinen tikkikolmio: Akkurat, Oliver Twist ja Omnipollo’s Hatt sijaitsevat kaikki vain muutamien minuuttien kävelymatkan päässä toisistaan.

Lue myös tämä: Nu satsar Stene på öl från Cantillon igen

The Ginger Man, New York, Yhdysvallat
The Ginger Man – NYC, 11 E 36th St, New York City

Ensimmäisellä vierailulla The Ginger Manissa hämmästytti hanapaikkojen määrä: tasan 100 hanaa, ei tällaista voi ollakaan! Myöhemmin vuosien varrella vastaavia on tullut eteen muitakin, mutta New Yorkissa kokemus oli ensimmäinen. Toinen ihmetyksen aihe: asiakkaalle tarjottiin printattu olutmenu, joka päivitettiin joka päivä! Suomessa kun oli saanut tottua joko olutmenun puutteeseen tai ennen sotia printattuun listaan. Vuosien varrella New Yorkissa tuli piipahdettua useasti. Monasti matkalla muualta viivyimme Isossa Omenassa päivän pari. Ja aina sama rituaali viimeistään lähtöaamuna: ensin Rattle’n’Humiin ja sitten kolme korttelia ylöspäin The Ginger Maniin. Lounasaikaa kannatti vältellä, sillä silloin pukumiehet Manhattanilta valtasivat paikan. Iltapäivän puolella oli sitten jo rauhallista.

Jos alkupiste oli vuodessa 2006 ja nyt ollaan vuodessa 2018, Manhattanin klassikoista Rattle’n’Hum on mennyt alaspäin. Edelleen 40 raanaa, mutta oluen laatu on parilla viime kerralla jättänyt parantamisen varaa. Sen sijaan The Ginger Manin sata hanaa ovat aina iskussa. Tuolloin reilut kymmenen vuotta sitten Ginger Manin olutvalikoima oli lopulta suhteellisen geneerinen, mukana paljon eurooppalaisia merkkejä ja tuttuja jenkkejä. Vuosien varrella New Yorkin craft-skene räjähti, mutta vanha Ginger Man ei jäänyt tuleen makaamaan vaan nykyään hanoissa on runsas määrä paikallisia pienpanimotuotteita.

Lue myös: The Ginger Man Celebrates Its Eponym

Proeflokaal Arendsnest, Amsterdam, Hollanti
Proeflokaal Arendsnest, Herengracht 90, 1015 BS Amsterdam

Ensimmäinen reissu Amsterdamiin heinäkuussa 2005. Olin kuullut, että kaupungissa on paikka, joka tarjoaa oluita jokaiselta hollantilaiselta panimolta. Olutmetsästäjän unelmapaikka siis? Nimikin oli kiehtova: Arendsnest eli Kotkanpesä. Kanavan rannalta löytyikin viihtyisä kuppila, jonka ystävällinen henkilökunta opasti valitsemaan parhaat herkut tarjonnasta. Kaikilta panimoilta oli todellakin oluita, jopa joku Heineken oli listalla. Siinä istuessani paikalle saapui Hollannin yleisradioyhtiön paikallisradion toimittaja. Tuli tekemään juttua Arendsnestin viisivuotisjuhlien kunniaksi. Siinä sivussa sai sitten suomalainen olutharrastajakin antaa haastattelun Amsterdamin radioon…

Vuosien varrella Arendsnest on säilynyt viehättävyytensä. Valikoimaan on tullut lisää hanoja (52!), enää ei luvata olutta kaikilta panimoilta, mutta liikeidea on säilynyt: vain hollantilaisia oluita.

Lue myös: U2 drinkt biertjes bij Proeflokaal Arendsnest Amsterdam

Ma Che Siete Venuti a Fà


Ma Che Siete Venuti a Fà, Rooma, Italia
Ma Che Siete Venuti a Fà, Via Benedetta 25, Roma

“Ma Che Siete Venuti a Fà?”, suunnilleen “Miksi hemmetissä tulit tänne?” on jalkapallolaulu tai siis chant, jota kuullaan ainakin roomalaisjoukkueiden Roman ja Lazion kohdatessa. Ma Che onkin alkujaan jalkapallolle pyhitetty urheilubaari Rooman Trastveressä. Nyttemmin paikka on saanut kulttistatuksen olutharrastajien keskuudessa. Pienehkö, sellaisen tyypillisen urheilupubin näköinen paikkahan tämä. 16 hyvin valittua hanaa. Hyvä henkilökunta. Ei siis mitään ihmeellistä, mutta joissain paikoissa atmosfäärissä on vain sitä jotain. Käydessäni paikalla aloin juttelemaan tiskillä notkuneen hipin kanssa. “Ai olet Suomesta? Pikulintu! I know Pikulintu, great place!” ja jää oli murrettu. Varmuuden vakuudeksi hän näytti Zwanze Day t-paitaansa, jossa printattuna molempien paikkojen nimet.

Mennään kolme neljä vuotta eteenpäin. Harmaapartainen poninhäntämies moikkaa Tallinn Craft Beer Weekendillä. Mietin loppupäivän mistä kaveri on tuttu. Sitten lamppu välähtää! No sehän oli Ma Che Siete Venuti a Fàn omistaja Manuele Colonna, jonka kanssa juttelin suomalaisista oluista ja oluravintoloista!

Lue myös: Derby Derby Lazio-Roma, il vigile in servizio non si trattiene: scatenato sugli spalti

Olutmatkailua Etelä-Koreassa

Posted on by
Reply

Mikkeller Gangnam


Mielessä pyöri erilaisia matkakohteita kesälle 2018. Aika usein kesälomalla olemme matkanneet Euroopassa, mutta nyt lopulta päädyimme kahdeksi viikoksi Etelä-Koreaan. Korea on suhteellisen alkutaipaleella oleva craftbeer-maa. Karkea hiha-arvioni on, että maassa on reilut viitisenkymmentä panimoa. Koreassa craft-oluen nousu on alkanut kunnolla vasta parissa isommassa kaupungissa. Korealaisen oluen laatua on yleisesti pidetty aika heikkona ja onpa muutama vuosi sitten Economist-lehdessä jopa sanottu oluenpanemisen olevan ainoa ala, jossa Pohjois-Korea voittaa Etelä-Korean.

Lähdimme matkaan tällä kertaa jo kesäkuussa ennen juhannusta. Finnarilla on kyllä suorat lennot Souliin, mutta ne on hinnoiteltu lähes aina todella kalliiksi. Nyt niistä olisi joutunut pulittamaan yli 900 euroa. Vaihtoehtoinen reitti vei British Airwaysin lipuilla ensin Finskin siivillä Tokioon ja sieltä paikallisellä yhtiöllä Souliin. Paluumatka lennettiin Lontoon kautta. Näin lentolipun hinnan sai puristettua reiluun 500 euroon. Kahdelta melkoinen säästö siis. Mennessä Naritan lentokentältä löytyi Tatsu Japanese Grill & Craft Beer -baari, jossa oli mukavasti Echigo ja Sumidagawa -panimoiden oluita hanoissa.

Saavuimme siis Souliin. Lentokentältä kaupunkiin voi käyttää metroa tai nopeampaa junayhteyttä. Koreaan tullessa kannattaa älykännykkään ladata KakaoMetro-sovellus. Se toimii myös offlinessa. Sillä pystyy näppärästi navigoimaan Soulin kattavassa metroverkossa.

Soul on selkeästi olutmatkailijalle Etelä-Korean tärkein kohde. Nouseva craft beer -kulttuuri keskittyy pitkälti pääkaupunkiin, muualla tarjonta on Busania lukuunottamatta satunnaista. Soulissa mielenkiintoiset olutpaikat ovat pitkälti kahdessa kaupunginosassa. Toinen on ravintola-alue Itaewonissa, joka ammoisina aikoina tunnettiin varsin pahamaineisena seutukuntana, mutta joka nyt on täynnä paikallisten ja turistien suosimia ravintoloita ja baareja. Toinen tärkeä kaupunginosa on PSY:n maailmalle esittelemä Gangnam, joka tunnetaan trendikkäänä, yläluokkaisena ja kalliina alueena. Alkumatkasta hotellimme oli taktisesti valittu läheltä Itaewonin metroasemaa.

Olutmetsästäjälle Etelä-Korea luo omia haasteitaan sillä tietoa mielenkiintoisista olutpaikoista on saatavilla aika vähän. Ratebeerin places-listaukset auttavat alkuun, mutta eivät ole kovin hyvin ajantasalla, koska paljon on ehtinyt muuttua kahden viime vuoden aikana. Englanniksi googlaaminenkaan ei tuota hirveän hyvin tietoa. Japaniin verrattuna Koreassa on käytössä kuitenkin normaalit katuosoitteet ja länsimaalaisilla aakkosilla pärjää myös hyvin.

The Booth Itaewon


Arkisin olutpaikat avautuvat pääosin vasta virka-ajan jälkeen, joten olutturistilla on päivällä aikaa ihmetellä kaupunkia ja sen nähtävyyksiä. Gangnamissa silmiin pistivät heti huippukalliit autot ja uudet modernit toimistorakennukset sekä raharikkaiden merkkiliikkeet. Mikkellerillä on hieman yllättäen baari myös Soulin Gangnamissa. Se oli avausaikaan iltapäivällä rauhallinen. Sisustus noudatteli Tanskan filiaalien tyyliä, hanoja aktiivisena parisenkymmentä. Raanoista löytyi perus-Mikkeller-tavaran lisäksi muutama korealainen (The Boothia) ja useampia 8 Wiredin oluita. 8 Wired iStout oli valikoiman mielenkiintoisin. Paikalliselta Mikkeller-aktiivilta kuulin, että paikan valikoima oli avaamisen jälkeen huonontunut ja hanojen kiertonopeus hidastunut. Lyhyehkön kävelymatkan päässä Mikkelleristä sijaitsi Garosu Brewing Companyn taproom. Iso hieman rähjäisenkin oloinen paikka, jossa yksi iso baarihuone ja tilava terassi. Paikalla oli 11 omaa olutta tarjolla ja yllättäen laaja Stonen oluiden valikoima (pari raanaa ja paljon pulloja) sekä muutamia Ballast Pointeja. Oluet olivat siedettäviä ja juttelin hetken hyvää englantia puhuneen panimotyöntekijän kanssa. Sain jopa yhden oluen talon piikkiin. Kolmas paikka jossa kävin lyhyesti oli samalla seudulla ollut Made in Pongdangin taproom. Panimolla on Soulissa useampi toimipiste ja vierailin myöhemmin myös Itaewonin paikassa.

Itaewonin ensimmäinen kohde löytyi hiljaiselta kujalta: Craftworks Taphouse & Bistro on ollut toiminnassa jo monta vuotta. 11 vanhan liiton olutta tarjolla, sortimentti ei ole varmaan ihan heti muuttunut. Ruoka oli aika hyvää, oluet eivät niinkään. Oli kuitenkin hyvä välietappi, sillä muutaman minuutin kävelyetäisyydellä on useampi olutkohde. Craft-panimo The Boothilla on paikkoja siellä täällä. Gyunglidanin filiaali oli seinätematiikaltaan hiukan Cosmic Comic Cafe -henkinen (mutta valoisampi) ja se oli yhdistetty pitseria ja craft-paikka. Vain muutama hana ja valitettavasti vain yksi oma olut raanassa. Pullona oli muutama lisää. Jejun saarelta ponnistavalla Magpiellä oli uusi moderni craft-baari lähistöllä. Tusina Magpie-hanaa tarjosivat Korean mittapuulla laadukasta ipaa. Muistaakseni tässä vieressä oli joku olutkauppakin täynnä jenkkioluita. Samoilta nurkilta löytyi myös RB-listaamaton White Rabbit Tap House. Paikalla on jonkinlaista omaakin oluttuotantoa, mutta status jäi hämäräksi onko kyseessä mustalaispanimo. Muuten huikeat 37 hanaa, joissa pääosin jenkkikamaa: Goose Island, Belching Beaver, Lost Coast, Knee Deep etc. Mukava valoisa paikka terasseineen.

White Rabbitin terassi.

Koska tämä on olutblogi niin ei sen enempää nähtävyyksistä. Kävimme mm. keisarillisella palatsialueella, kasvitieteellisessä puutarhassa köysiratoineen sekä teimme retken DMZ-alueelle. Rajavyöhykkeelle ei voi mennä ominpäin, joten otimme matkan hotellimme ala-aulassa sijaitsevalta matkanjärjestäjältä. Matka DMZ:lle ei ole kovin pitkä, ehkä tunnin suuntaansa, joten aamulla lähtevään retkeen ei tuhraannu koko päivää.

Muutaman Soulin yön jälkeen siirryimme junalla Gyeongjun kaupunkiin. Gyeongjussa löytyy paljon historiallista nähtävää, mutta ennakkotiedustelut netistä näyttivät oluen suhteen täydellistä Mustaa Pekkaa. Kävellessämme kaupungin tuoretta hipsterikatua Hwangnidan-Giliä katse kiinnittyi kuitenkin craftia mainostavaan pitseriaan. Tarjolla oli paikallisen Gyeongju Craft Beer -panimon oluita isoissa 750ml pulloissa. Näiden lisäksi neljä hanaa: Daedonggang Pale Ale, 2 x Goose Island ja Hoegaarden Rose. Tuosta Gyeongjun panimosta en ole oikein löytänyt mitään infoa mistään. Paikan pitsat olivat aika omituisia, niiden pohjassa ei oltu käytetty lainkaan tomaattikastiketta. Havaijipitsassa oli siis ainoastaan ananasta isoina paloina ja juustoa.

Gyeongjusta matka jatkui bussilla Etelä-Korean toiseksi suurimpaan kaupunkiin Busaniin. Busan on ihan kelpo olutkaupunki, mutta kaupunki levittyy suurelle alueelle ja olutpaikat ovat siellä täällä. Onneksi Busanissakin on näppärä metroverkosto. Ensimmäinen vierailtu paikka oli Owl and Pussycat lähellä Gwangalli Beach -uimarantaa. Toisen kerroksen ikkunariviltä oli hienot näkymät rannalle. Tässä modernissa olutravintolassa oli 15 hanaa, joissa länsimaisia huipputuotteita kuten Cascade, Upright, Fantome ja Põhjala. Valitettavasti vain kolme korealaista olutta raanassa. Baarin yhteydessä on pullokauppa. Mukava vibe tässä baarissa. Vain muutaman minuutin kävelymatkan päässä Pöllöstä ja kissimirristä sijaitsi Galmegin panimon taproom. Kaksikerroksisessa paikassa oli nyt panimolaitteiston sisältävä alakerta kiinni, mutta onneksi ylempi kerros palveli. Yhdeksän omaa olutta tarjolla ja näistä oli kaksi erilaista sämplerisettiä. Ruoka, voissa paistettua mustekalaa, oli erinomaista eivätkä oluetkaan olleet hassumpia.

Päivällinen Gyeongjussa: Schweinehaxe, kimchi and the works.


Seuraavana päivänä tutustuimme kaupunkiin Hop on, Hop off-bussilla, joka olikin kustannustehokas tapa nähdä kaupungin tärkeimmät nähtävyydet. Myöhemmin siirryimme sitten Haeundae Beach -uimarannalle, josta pois kävellessä huomasin kyltin “Indian restaurant & brewing co.”. Toisen kerroksen intialaisravintola tarjosi tosiaan neljä omaa Bombay Bräun olutta. Myöhemmin netistä selvisi, että kyseessä olivat Ka-Brew’n uudelleenbrändätyt tuotteet. Korealaista pienpanimokamaa nyt kuitenkin. Seuraava paikka oli Gorilla Brewingin taproom. Iso yhden huoneen paikka, jossa tiiltä ja kiveä rakenteissa, osoittautui yhdeksi oluthuntterin parhaista Koreassa: omille varattuna 11 hanaa (nyt vain kuusi tarjolla) sekä peräti 14 vierashanaa, joissa pelkästään eteläkorealaisia pienpanimo-oluita. Gorillan oluet olivat ihan ok. Ostin sitten ystävällisiltä tarjoilijatytöiltä muutamia purkkeja myös mukaan majoitenautiskeluun.

Lähellä hotellia olleet paikat jäivät loppuun. An:nyeong Pub oli ensimmäisellä yrityksellä ennakkotiedoista poiketen kiinni – tätä sattui Koreassakin, mutta toisella kerralla auki. Vanhahko vähän brittityylisen oloinen rustiikkinen paikka. Hanoissa ei ollut paljoa mielenkiintoista (pari Goose Islandia!), mutta pullolista oli vakuuttava: Oud Beersel, De Struise, FiftyFifty, Evil Twin, Cascade… Tämä ei ole paikka Korea-tikeille, mutta muuten tsekkaamisen arvoinen. Panimoravintola Praha 993:n bongasin päivällä sattumalta kadulta yllättäen ja pyytämättä. Ei löytynyt Ratebeeristä. Maanantai-illalla An:nyeongista tulleessa Praha olikin auki – ennakkotiedoista poiketen! Uudenkarhea suosittu paikka, jossa paikallisia liikemiehiä ryyppäämässä. Neljä omaa, melko tylsää, olutta tarjolla. Tästä olikin hyvä jatkaa lentäen Jejun saarelle.

Jejun saari on oma erikoinen paikkansa. Isohko saari vetää puoleensa turisteja ympäri Aasian sillä saari on viisumivapaata aluetta. Suomalainen ei toki viisumia Etelä-Koreaan tarvitse, mutta monen muun maan kansalaiset kyllä. Jotain paikan vetovoimasta kertoo, että Soulin Gimpon kenttä – Jejun kenttä on ylivoimaisesti maailman vilkkain lentoreitti. Vuonna 2017 reitillä lennettiin 64991 lentoa eli käsittämättömät 178 lentoa joka päivä. Käytännössä Jejustä päivällä lähti joka viides minuutti kone Souliin. Illalla kaupungin rannalla oli mielenkiintoista katsoa isojen koneiden lähestymistä kuin ilmassa kulkevana helminauhana. Vertailun vuoksi seuraavaksi vilkkaimmalla reitillä Melbourne-Sydney kulkee 54519 lentoa.

Jejun saari osoittautui liikkumisen kannalta haastavaksi. Saarta kulkee bussilinjoja, mutta matkat ovat ajallisesti pitkiä. Käytännössä tehokkaaseen luonnonnähtävyyksien katseluun kannattaa varata (hinnakas) pakettimatka tai vuokrata oma auto. Oluthuntterille ongelmallista on lähes kaikkien kiintoisien olutpaikkojen avatuminen vasta myöhään iltapäivällä (klo 17-18). Tämä rajoitti olutkokemukset suurimpaan Jejun kaupunkiin. Magpien oluita saa muualtakin Koreasta, mutta Jeju on panimon kotipaikka. Amerikkalaistyylinen iso taproom Jejun rannan lähellä tarjosi 12 omaa melko hyvää olutta. Paikan pitsat olivat herkullisia ja tarjoilukin pelasi erinomaisesti. Yeon-dongissa hiukan epämääräisellä sijannilla oli Jespi Pub -niminen baari. Itse ravintola oli kuitenkin mukava moderni paikka, jossa sisustuksessa paljon puuta. Hauskasti isot scriinit näyttivät kotimaisia ja ulkomaisia musiikkivideoita. Tarjolla oli kuusi Jespin omaa olutta. Melko kehnoja vetisiä tapauksia, joskin strong alessa ja vehnässä oli omaa potentiaaliaan. Taphouse The Corner löytyi Best Western Jejun sisältä. Jossain lähteessä oli merkitty panimoravintolaksi, mutta craft baarihan tämä. Tyylikäs, ehkä tyypillinen paremman hotellin baari, jonka hanoissa peräti seitsemän korealaista pienpanimo-olutta. Näin ollen vierailemisen arvoinen paikka tämäkin.

Seoulistan tarjontaa


Eli takaisin Souliin sillä vilkkaimmalla lentoreitillä. Kilpailu pitää lentohinnat myös maltillisena, yhden suunnan liput maksavat alkaen muutaman kympin. Soulissa otimme hotellin (Hotel Manu) päärautatieaseman läheisyydestä. Valinta onnistui hyvin: paitsi, että hotelli oli mainio niin sen alakerrassa oli uudehko Seoulista-niminen Ratebeeristäkin puuttunut baari, jolla oli tarjota 20 hanaa erilaisia eteläkorealaisia pienpanimo-oluita! Täältä tulikin maistettua useampi ennestään outo panimo. Viimeisenä päivänä ehdimme vielä pari paikkoa tekemään Soulin olutpaikkoihin. MysterLee Brewing Co. sijaitsi melko hiljaisella alueella ison toimistorakennuksen alakerrassa. Panimoravintolan oluet oli nimetty värien mukaan, myöhemmin tajusin sen kumartavan Reservoir Dogsin suuntaan. Kuuden oman oluen sämpler oli kallis, mutta oluet olivat kohtalaisia. Ruoka ja palvelu täällä erinomaista. The Table oli parhaat päivänsä nähnyt kellaripub/taproom. Ei flighteja tarjolla joten omasta tuotannosta maistoin dipan ja ipan. Ensimmäinen oli erinomainen ja yllättäen ipa sitten kehno. Palvelu täällä oli kylmää. Muutenkin korealaisilta puuttuu japanilaisiin rakennettu ylikohteliaisuus. Korealaiset saattavat tuntua jopa epäystävällisiltä. Pikanttina yksityiskohtana: julkinen piereskely tuntui olevan yleistä. Viimeisenä iltana vierailimme vanhan kaverini luona, joka on asunut Soulissa muistaakseni seitsemän vuotta. Hän tarjosi minulle Koreaan exportattua Lapin Kultaa. Kyllä, Lapparista löytyivät ihan korea-tekstit painettuna. Kävimme myös ravintolassa nauttimassa korealaista BBQ:ta. Ideana oli, että lihat paisteltiin itse pöydän keskellä olleella muurikkapannulla. Lihoja huuhtelimme JP:n kanssa alas makgeolli-riisiviinalla, joka oli pelättyä paremman makuista. Yleisempää sojua tuli juotua jo aiemmin matkan aikana.

Valokuvia matkalta kannattaa kurkkia Instagram-tililtäni, jonne jatkossakin päivittelen reissujen aikana olutaiheisia kuvia.

USA:n talviturnee osa 10: Philadelphia ja New York

Posted on by
Reply

Ja niin auto kulki kohti pohjoista. Kaksiviikkoinen matka oli lopuillaan. Päätimme piipahtaa päiväkseltään Philadelphiassa, majoitus oli varattuna New Jerseyn puolen tienvarsimotellista. Philadelphiaa en ollut sen kummemmin ehtinyt scoutata, mutta DFH:lla Sam Calagione mainitsi Tired Handsin olevan hyvä paikka. Tosiaan, maineikas Tired Handshan sijaitsee PA:ssa. Tarkemmin sanottuna panimo on Ardmoren pikkukaupungissa Phillyn luoteispuolella. Panimolla on kaksi paikkaa lähellä toisiaan: panimopubi sekä Tired Hands Fermentaria. Kävimme jälkimmäisessä joka toimi panimon tynnyrikypsytys- ja blendauspanimona. Iso avoin tila, jossa korkeat pöydät. Parkkeerasimme baaritiskille. Suunnilleen 16 omaa olutta hanassa, hyvä wifi ja hyvä ystävällinen palvelu. Flighteja ei täällä ollut tarjolla, mutta pieniä annoksia. Oluet olivat odotetusti maailmanluokkaa. Pääosin IPA/Saison/villihiiva-osastoa.

Tired Handsin jälkeen käväisimme Philadelphia keskustassa tsekkaamassa mm. Rockyn portaat ja patsaan. Liikenne ja parkkijärjestelyt olivat sen verran sekavia, että täällä olutpaikat jäivät väliin. Ensi kerralla sitten. Siirryimme hotelliin ja kävimme viereisessä italialaisessa ravintolassa syömässä. Ravintolan sisutus oli Frank Sinatra -henkinen ja perustaja osoittautuikin jonkinlaiseksi Sinatran vanhaksi kaveriksi.

Viimeinen legi vuokra-autolla oli sen palautus New Yorkin JFK:lle. Matka New Jerseyn perukoilta kesti odotettua kauemmin. New Jersey Turnpikella oli yllättäen 15 dollarin vain käteisellä maksettava tietulli ja minullahan oli käteistä vain noin 8 dollaria. Pääsimme kuitenkin sisään tielle ja vuokraamo velotti myöhemmin 20 taalaa kortiltani. Käteisestä tuli tehtyä sellainen havainto tällä matkalla, että lähes kaikki taproomit ovat siirtyneet luottokorttien käyttöön. Useimmilla on tablettipohjainen maksupääte, johon saa tipitkin lisättyä prosenttiperusteisesti. Tämä vähensi käteisen (ja irtotaalojen) tarpeen minimiin. Muutos on ollut aika nopeaa parin vuoden aikana. Tämä myös tavallaan on edullisempaa kuin ennen: tapana oli antaa tippiä taala per olut. Nyt esim. 10-15% viiden taalan oluesta on huomattavasti vähemmän :)


New Yorkissa aamupäivän agenda oli vanha tuttu: ensin Rattle’n’Humiin sitten Ginger Maniin. Rinkat mukana ei jaksanut tehdä sen kummallisempia manoovereja. Rattle’n’Hum alkaa olla varjo entisestään. Tarjolla on kyllä 40 hanaa kuten ennenkin mutta kovin huonossa kunnossa ovat useat oluet olleet. The Ginger Man pari korttelin päässä taasen on timanttia. Nykyään sadan hanan valikoima koostuu isolta osalta amerikkalaisista pienpanimotuotteista. Flightit ovat tyyriitä ja wifi puuttuu, mutta oluet ovat kunnossa.

Samana päivänä olisi auennut uusi Mikkeller NYC Citi Fieldille eli Metsien baseball-stadionille. Puhti ei riittänyt lähteä matkatavaroiden kanssa Queensiin ja arvelin, että brewpubin ensimmäinen päivä saattaisi olla hektinen. Varsinkin kun kyseessä oli myös Metsien kauden avauspelipäivä. Niinpä tyydyin Metsien pelin seuraamiseen RnH:n televisiosta.

Majoitus viimeiseksi yöksi oli tällä kertaa hankittuna Brooklynin pohjoisosasta. Lennon kotiin oli määrä lähteä LaGuardian kentältä (Boston-Amsterdam-Helsinki). Sen verran kaksiviikkoinen oli syönyt miestä, että New Yorkin loput olutseikkailut rajoittuivat hotellin läheisen Whole Foodsin baariin. Kyllä, Whole Foods Williamburgissa oli N4 Tap Room -niminen olutravintola aivan teurastamotuotteiden vieressä.

Kotimatka ei lopulta sujunut aivan suunnitellusti. Olin säästänyt satasia lennoissa ostamalla liput Bostonin kautta. Lopulta Bostonin kone oli niin paljon myöhässä, että lentoyhtiö reititti meidät suoraan Amsterdamin kautta Helsinkiin myöhäisemmällä koneella. Tähän liittyi myös taksilla siirtymä LaGuardiasta JFK:n kentälle. Ja näin 11 osavaltion ja 45 panimon turnee tuli päätökseensä.

USA:n talviturnee osa 9: Norfolk/Virginia Beach – Delaware

Posted on by
Reply


Matka jatkui kohti itää ja saavutimme Atlantin. Pysähdyimme Virginian Norfolkiin, joka tunnetaan erityisesti laivastotukikohdastaan. Kävimmekin satamassa ihailemassa taistelulaiva USS Wisconsinia. Kävimme syömässä rannassa sijaitsevan Waterside Drive- ravintolakompleksin Blue Moon -“taphousessa”. Kuten nimestäkin pystyi päättelemään kyseinen paikka tarjoili Anheuser-Buschin tuotteita, mutta yllätyksekseni myös yhden tikin eli The Virginia Beer Co.:n Free Verse IPA:n hanassa. Ruoka oli hyvää ja palvelu ok, joten vierailu ei ollut turha. Waterside Driven keskellä on myös Starr Hill Market Bar -olutbaari, jossa on runsas hanavalikoima. Nyt kuitenkaan into ei riittänyt päivällä valikoiman tutkimiseen.

Norfolkista jatkoimme kohti Virginia Beachia, jossa hotellimmme sijaitsi. Koska oli maanantai, alueen panimoravintolat ja olutbaarit olivat lähes kaikki kiinni. Poikkeuksen teki alueen ehkä mielenkiintoisin panimo Commonwealth Brewing Company. Iso tilava panimoravintola, jossa käytetty paljon puuta ja panimolaitteisto esillä lasiseinän takana. Oluet olivat pääosin IPA-linjaa ja panimotuoreina ok juotavaa, joskaan ei elämää suurempia makuelämyksiä.

Virginia Beach on suosittu lomakohde, jonka alueella on varmasti satoja hotelleja. Meidän hotellimme sijaitsi noin 50 metriä rannasta. Tungosta hotellissa tai rannalla ei ollut, sillä lämpötilan lähestyessä nollaa ja tuulen ulvoessa Atlantilta, säätila oli varsin hyytävä. Olikin aika jatkaa kohti pohjoista eli Delawarea.

Siirtymä alkoi erittäin mielenkiintoisella kululla läpi 37 kilometriä pitkän Chesapeake Bay Bridge–Tunnelin. On varsin vekkuli tunne ajaa siltaa keskellä merta, joka yhtäkkiä muuttuu pinnanaliseksi tunneliksi. Tällaisia yhdistelmiä ei löydy kuin kymmenkunta maailmasta. Matkalla Delawareen ylitimme myös Marylandin osavaltiorajan, joka tuli tavallaan ylimääräisenä osavaltiona mukaan. Tätä lystiä ei tosin montaa mailia kestänyt.


Delaware on pikkuriikkinen osavaltio (kooltaan 49. ja asukasluvultaan 45. USA:ssa), joka kait tunnetaan lähinnä yritysten veroparatiisina. Olutharrastajille tuttu nimi on kuitenkin Dogfish Head, jonka innoittamana majoituimme Rehoboth Beachin pikkukaupunkiin. Alkuperäinen Dogfish Head Brewing & Eats -panimoravintola ei meinannut aluksi tarttua verkkokalvoille. Syykin selvisi: eihän se näyttänyt enää samalta kuin “kaikissa” valokuvissa. Viime vuonna oli avattu vanhaan osoitteeseen uusi ja uljas ravintola, joka olikin hieno puurakennus. Vieressä ilmeisesti oli vanha filiaali, jota rempattiin kait jonkinlaiseksi merchandise/warehouse-yksiköksi. Dogfish Headin oluita luonnollisesti paljon tarjolla ja sopivasti neljän oluen maistelusettejä. Panimoravintolassa on myös omia erikoisuuksiaan, joita saa vain sieltä.

Seuraava kohde oli sitten varsinainen Dogfish Headin panimo. Se sijaitsee ns. skutsissa, joten ilman omaa kuljetusta paikalla on vähintään haastavaa vierailla. Mennessä painoimme vahingossa ohi tieltä, jolle piti kääntyä, mutta onni onnettomuudessa: vaihtoehtoinen reitti toi meidät sattumalta Eagle Crestin pienlentokentälle. Ja mikäs siinä pellolla seisoi muuta kuin ihan aito Matti Suurosen Futuro-talo!


Dogfish Headin panimokompleksi on vaikuttava näky. Mistään kovin pienestä nyrkkipajasta ei siis ole enää kyse. Ja sijainnistaan huolimatta se on myös suosittu turistikohde. DFH:lla olisi ollut panimokierroksiakin, mutta en nykyään niillä juuri kierrä (=nähnyt yhden, nähnyt kaikki ja varsinkin kuullut jutut), joten keskityin panimon baarin hanatarjontaan. Hämmästyttävästi jokainen vierailija sai maistella neljä olutta ilmaiseksi! Koska meitä oli kaksi ja toinen oli kuski niin kahdeksan uutta Dogfish Headin olutta veloituksetta oli saldona. Mutta kuten vanha sanonta kuuluu: ilmaisia lounaita ei ole ja sain panimon kauppaan tuhlattua viitisenkymmentä dollaria ostaessani oluita mukaan ja T-paidan. Varsinaisessa kaupassa myynnissä on vain siksareita, mutta maistelubaarin yhteydessä heillä on pienimuotoista vintage-oluiden myyntiä. Mukaan tarttuivat jo tuotannosta poistuneet pari vuotta vanhat Kvasir ja Positive Contact sekä hiukan vanhempi World Wide Stout. Hintoja en pitänyt mahdottoman pahoina: isot pullot viitisentoista dollaria. Sattumalta paikalla oli jotain kuukausittaista Twitter- tai Facebook-live-Q&A:taan pitämässä itse legendaarinen panimomestari Sam Calagione. Pääsin Samin kanssa vaihtamaan muutaman sanan. Tyyppi vaikutti hyvin samalta kuin televisiossa …


Delaware ei ole kuitenkaan vain Dogfish Headia. Paluumatkan varrelle osui peräti kolme taproomia: Crooked Hammock Brewery, Big Oyster Brewery ja Revelation Craft Brewing Company. Crooked Hammock oli hauska paikka, jossa sekä sisällä että ulkona oli kaikenlaista hullua krääsää. Ulkona oli vanha jeeppi, vessassa virveleitä jne. Oluista ei jäänyt lapsille kerrottavaa. Big Oyster oli oikeastaan kala- ja äyriäisruokapaikka, jonka yhteydessä panimo. Ruoka oli loistavaa ja muutamat heidän ipoistaan oli varsin maukkaita. Revelation oli sitten enempi autotalli-taproom-osastoa. Pieni baaritiski ahtaan panimon yhteydessä ja noin kymmenen omaa olutta tarjolla. Täällä juttelin panimomestarin kanssa hetken. Valitettavasti oluita ei päässyt varsinaisesti kehumaan.

Delawaressa alkoi matkan loppu jo häämöttämään. Vielä oli kuitenkin pari etappia kuljettavana ennen kotimatkaa …

PS: Matkoiltani postaan olutaiheisia kuvia Instragram-tililleni tbonefin.

USA:n talviturnee osa 8: Richmond

Posted on by
Reply

Kulttipanimo The Veilin piha oli varsin karu

Raleighista matka jatkui kohti koillista ja saavuimme uuteen osavaltioon Virginiaan. Pohjois-Carolinan tapaan Virginia on erittäin vireä olutosavaltio ja seuraavaa kaupunkia Richmondia pidetään yhtenä olutmaailman kiinnostavimmista paikkakunnista. Osavaltion pääkaupungissa on reilut 200000 asukasta ja vain kymmennessä vuodessa panimoiden määrä on noussut yhdestä reiluun kahteenkymmeneen. Ashevillen tapaan Richmondissa on maantieteellisestikin panimokeskittymä Scott’s Additionissa, jossa käytännön kävelyetäisyydellä on “hoideltavissa” kymmenen panimoa.

Päätimme aloittaa Richmond-kierroksen heti sillä tunnetuimmalla panimolla. Yksi matkan etukäteen odotetuimmista paikoista oli The Veil Brewing Co.. Jos aletaan listaamaan parin viime vuoden hypepanimoita USA:ssa niin The Veil mahtunee ainakin TOP-vitoseen. Panimo itsessään on tuore tapaus, perustettu vasta keväällä 2016 ja se tunnetaan ei-niin-yllättäen mehuisista ipoistaan ja dipoistaan. The Veil on yksihuoneinen isohko paikka jossa yhdellä seinällä on pitkä tarjoilutiski. Tölkkijulkaisujen aikaan ilmeisesti jonotetaan tiskin oikealla puolella ja taproomin oluet ovat vasemmalla. Nyt viikonloppuna ei ollut mitään tölkkihässäkkää, väkeä oli silti alkuiltapäivästä paljon. Homma toimi silti mainiosti, sillä jonoa varten oli “ohjainnauhat” ja tarjoilijoita oli runsaasti. Oluet olivat tietysti tuoreita ja hyviä, miinuspuolena oli flightien puuttuminen, puolikasannoksia sentään oli tarjolla. Koska olin myöhemmin menossa Delawareen niin maistoin tietysti aivan tuoreet Dogfish Head -yhteistyöoluet The Veil / Dogfish Head Stout Shuns Cliques ja The Veil / Dogfish Head Dreamz + Realizationz. Jälkimmäisestä on tehty myöhemmin julkaistava punaviinitynnyriversio. Erityisen hyvää oli mehuisa The Veil IdontwanttoBU³ -IPA, josta puuttui humalanpolte, hopburn, joka tuntuu vaivaavan monia NE-ipoja. Paikkana The Veil on aika kliininen. Asiakkaat olivatkin enempi nuoriso/hipsteriosastoa, monessa muussa lähiseudun suositussa panimossa asiakaskunta oli vaihtelevempaa.

Seuraavaksi siirtymä Arden nimikkopaikkaan Ardent Craft Alesiin kivenheitto Veilistä. Iso, suosittu paikka, jonka pihassa “beergarden”. Sisällä tilaaminen suoritettiin tiskillä baariminnalta, jonka jälkeen siirtymä baarimikkojen luokse, joilta sai oluet. Erittäin kätevää ja tehokasta. Ardentissa paikalla oli myös joku hääseurue, hauskaa tuntui olevan. Ardentin oluet olivat korkeintaan keskitasoa.

Ardentin välittömässä läheisyydessä oli Islay Brewing Company. Kaikenikäistä ja näköistä porukkaa paikalla paljon. Täälläkin sai kuuden oluen maistelulautasen, joka sisälsi ihan kohtalaista tavaraa.

Heavy-ümlautin sisältävä Väsen Brewing Company on edelleen samalla alueella kuin edellä mainitut. Mukavan oloisessa isossa taproomissa laitteisto oli näkyvillä lasiseinän takana. Tarjolla peräti 15 omaa olutta, mutta ei maistelusettejä! Pari maistamaani olivat ihan jees. Näin päivä olikin pulkassa ja majoitteen kautta kohti toista Richmond-päivää.

Champion ja tanssiryhmä virittelemässä.

Toinen Richmond-päivä oli sunnuntai, joka tarkoitti että kaupungin keskusta oli varsin hiljainen ja seesteinen. Pirteässä kevätsäässä kiertelimme keskustan nähtävyyksiä. Osavaltion pääkaupunkina Richmondissa oli luonnollisesti muun muassa Capitol-kukkula. Jokivartta kävellessäni spottasin ensin yhden listaamattoman kiinni olleen panimoravintolan ja sitten Southern Railway Taphouse -nimisen paikan, joka olikin auki. Brunssia olisi ollut tarjolla, mutta nyt tyydyin tilaamaan Extra Billy’s The Citrawation -nimisen virginialaisipan.

Ensimmäinen suunniteltu kohde oli Triple Crossing Brewing Company. Mukava pikku taproom hauskassa tiilitalossa. Ei flighteja, mutta puolikkaita kaatoja, joita sai pari kerrallaan. Oluet olivat varsin mainioita, Richmondin parasta kolmannesta. Erityisesti 4,5-volttinen Hoppy Table Beer oli vallan mainio ja juotava.

Keskustan alueella oli myös Champion Brewing Company. Outo iso halli jossa yhdellä sivulla baari, toisella lava ja kolmannella videopelikoneita. Joku tanssiryhmä oli lämmittelemässä iltapäivän esitystä varten. Matkalla vessaan iso vanha pankkiholvi eli paikkaa lienee entinen pankki. Lämmikkeeksi otin päivän keittoa, jota iso kalju kokki kehui ja hyvää se olikin. Oluet eivät sitten taas kovin erikoisia olleetkaan.

Seuraavaksi taas lähelle eilistä Scott’s Additionin aluetta. Three Notch’d Brewing Company RVA Collab House on yksi Three Notch’din neljästä filiaalista. “Collab” tarkoitti tässä tapauksessa erilaisten yritysten kanssa keitettyjä yhteistyöoluita. Uudehko rakennus, kuuden oluen flight irtosi “puoli-ilmaiseksi” eli kahdeksalla taalalla. Oluet olivat Richmondin keskitasoa. The Ghost Pale Ale oli varsin mukava APA.

Castleburgin oluet eivät vakuuttaneet.


Samalla alueella edelleen. Kohteena piti olla isohko Hardywood Park, mutta olivat jo sulkemassa melko aikaisin iltapäivällä. Onneksi heti lähistöltä jenkkityylisestä pikkuostoskeskuksesta (yksi kerros, parkkipaikka edessä) löytyi Castleburg Brewery and Taproom. Jotain puolalaisjuuria tällä, koska seinällä oli Puolan lippu. Kymmenkunta omaa olutta tarjolla, viiden flightin sai kymmenellä taalalla. Varsin kehnohkoja olivat.

Strangeways oli strange.


Richmondin panimokeskittymästä maili, kaksi luoteeseen sijaitsi Strangeways Brewing. Nimi kertoi paikasta, sillä paikka oli erittäin värikäs, eksentrinen, ehkä hippihenkinen. Täältä sai neljän oluen “maisteluymypyröitä”. Valitettavasti maku oli jopa Castleburgia huonompaa.

Viimeisenä kohteena illan jo hämärtyessä oli Richmondin paikoista ehkä legendaarisin: The Answer Brewpub. Iso halli, joka ulkopuolelta muistutti Porin linja-autoasemaa. Tunnelma oli sunnuntai-illalla väsähtänyt. Ihmiset söivät baarissa ilmeisesti samasta rakennuksesta Mekong-ravintolasta hakemiaan take away -annoksia. Melkein 60 hanaa, hyviä vierashanoja, mutta nyt keskityin paikan omiin oluisiin. Sen verran muistin tilatessani, että “Andall”-nimellä tarjotut oluet olivat jonkinlaisia muiden oluista tehtyjä blendejä, jotka eivät olleet Ratebeer-kelpoisia. “Oikeista” oluista sain rakennettua neljän oluen maistelusetin. Varsin hyviä olivat parin pettymyspaikan jälkeen.

Beer is The Answer.

Iltahämärissä majoitukseen ja seuraavana aamuna suunta kohti itää.

Testipenkissä Saimaa olutcocktailit + bonus

Posted on by
Reply


Suomen olutblogistan tulee lähiajat räjähtämään Saimaan olutpostauksista, sillä panimo lähetti lähes kaikille skenen merkittäville ja vähemmän merkittäville hahmoille iiison laatikon korruptio-olutta. Otan omassa blogissani käsittelyyn lähetyksessä olleet olutcocktailit, sillä niitä en ole aiemmin maistanut. Oluiden arviothan löytyvät näppärästi Ratebeerista.

Saimaan tämän kesän The White Lie -sarja koostuu kolmesta olutcocktailista. Ilmeisesti oluen ja erilaisten “cocktail-ainesosien” lisäksi on käytetty cocktaileista tuttuja alkoholeja eli olisivatko nämä nyt sitten niitä limuviinoja? Tuotesarja on tehty yhteistyössä Paradise City Beverages Companyn kanssa. Yhteistyön hedelmänä on aiemmin julkaistu pari olutta. PCBC:n takaa löytyy Son of a Punch -cocktailbaareista tunnettuja tyyppejä (tai ainakin nimet Luca Bertamini ja Sami Benamed).

Saimaan The White Lie Sundog Lemonande (4,9 %)

Tuoteselosteen perusteella sekoitettu Sundog Lageria, verigreippiä, katkerolikööriä ja sitruunaa. Makeahkossa tuoksussa tuleekin esille verigreippi ja liköörimäisyys. Odotin ennakkoon jotakin kovinkin makeaa tuotetta, mutta greippimäinen sitruksisuus yllättää takavasemmalta. Verigreipin hedelmä tulee voimakkaana dominoimaan makua. Vaalea lager lurkkii siellä jossain taustalla, samoin useamman hörpyn jälkeen nouseva perusmakeus. Ilmeisesti tuo käytetty katkero on ollut Aperolia, joten ei ihme että mieleeni ensimmäisenä tuli joku Campari-drinkki. Jos olet Aperolin ja Camparin ystävä, nauti tätä kannusta runsaiden jäiden kera. Pidin pienenä annoksena, pidemmän päälle alkoi hieman puuduttamaan. Menee janojuomana.

Saimaan The White Lie Saimaa Island Ice Tea (4,9 %)

Long Island Ice Tea on klassinen cocktail, jota Suomessa lienee baareissa tilattu lähinnä vanity-arvon vuoksi. Nykylainsäädäntö ilmeisesti sallii baareissakin drinkin tekemisen ilman poikkeuslupaa. Saimaan versiossa on Sun Lageria, Limoncelloa, greippimehua, jääteesiirappia ja limeä eli nyt alkuperäisestä juomasta on lainattu vain nimi, ainesosat ovat jotain aivan muuta. Ice Tean tuoksussa on lähinnä jotain sitrusta ja Fairya. Maku on aika pliisu, tosin niin on pohjaolutkin. Makeahko, jopa sokerinen. Jäätee ei oikein pääse esille eikä limoncellokaan vaikka jonkun verran limettimäistä kirpeyttä onkin. Tämä menee makumaailmaltaan enemminkin sinne käymisteitse valmistettujen makulonkeroiden puolelle. Ei minulla jatkoon.

Saimaan The White Lie Godfather’s Punch (6,0 %)

Kolmas sample on Alko-vahvuinen. Tässä on pohjana PCBC:n kanssa värkättyä Don Wheato White IPA:a, vaniljalikööriä, omenamehua, kanelisiirappia ja limemehua. Punch ei suomeksi käänny punssiksi vaan se tunnetaan meillä boolina eli tuona kaikkien kesäjuhlien kielenkantojen irroittajana. Don Wheato oluena oli muuten Saimaalta yllättävän pirteä, saisonmainen tuote. Olutcocktailissa tuoksu on vahvasti vaniljan ja ehkä kanelin dominoima. Olen varma, että joku Omnipollon jäätelö/milkshake-hirvitys on tuoksunut täsmälleen samalta. Eli olutcocktail Omnipollon hengessä? Maussa vanilja ei ole niin esillä vaan limetti puskee ensin pintaan. Sen jälkeen vanilja, ehkä pientä saison-hiivamaista pippurisuutta, kanelia ja omenaa, kaikkea luvattua siis. Tässäkin cocktailissa kuten Ice Teassa häiritsee päälleliimattu makeus. Sinänsä alkoholiprosentin korotusta ei tällaisessa sekoitteessa maussa huomaa.

Eli aika selkeästi oma suosikkini löytyy Sundogista. Johtuu varmaan siitä, että olen cocktail-osastolla enempi gin tonic -miehiä kuin makeiden sekoitusten harrastaja.

Bonus!!

Koska en blogin puitteissa ala Saimaan lähettämiä oluita sen ihmeemmin käymään läpi niin bonuksena annan laatikossa olleille oluille kesäiset ruokasuositukset! Tämän listan kanssa voitte nyt mennä kesällä kauppaan ruokaostoksille ja kipaista oluthyllyllä hakemassa sopivaa Saimaan olutta:

Saimaa Kaito Lager – loimu- tai savustettu lohi
Saimaa Mosaic Pale Ale – kesäinen ceasar-salaatti
Saimaa Ukonlahti Red Ale – mausteiset tortillat
Saimaa Blonde Ale – juustolautanen
Saimaa Pils – grillimakkara
Saimaa Sun Lager – kiuaslenkki
Saimaa Utula Pale Ale – hampurilaiset
Saimaa Yövesi Dark Lager – BBQ-varras ja kesän vihannekset
Saimaa Weissbier – voissa paistettu ahven ja uudet perunat

Ma võtsin õlu – Tallinn Craft Beer Weekend 2018

Posted on by
Reply


Kolmatta kertaa pappia kyydissä eli Humalablogisti Tallinn Craft Beer Weekendillä (TCBW). Aiemmat seikkailut löytyvät täältä:

* Jytinää Eestissä – Tallinn Craft Beer Weekend 2016
* Eesti (On My Mind) – Tallinn Craft Beer Weekend 2017

TCBW:n suosio on kasvanut jo sellaisiin mittoihin, että lippujen kanssa sai olla hereillä. Ne nimittäin myytiin loppuun ripeästi. Eli kahden päivän piletin hankinta tuli tehtyä jo edellisvuoden puolella. Sinänsä ostaminen verkosta PDF-lippuineen on yksinkertaista ja sadan euron hintaa voi pitää kohtuullisena. Lippuja oli kyllä vapailla markkinoilla vähän ennen tapahtumaa, joten mukaan pääsy olisi kyllä onnistunut vielä viime metreilläkin. Ainakin yhdeksi päiväksi. Tällä kertaa sain matkakumppaniksi vanhan taisteluparini Patrikin (aka oh6gdx). Patrik oli vasta toista kertaa Virossa, joten itse kymmeniä kertoja Tallinnassa käyneenä sain toimia myös matkanjohtajana.

Torstai

Kuten aiemmillakin kerroilla liikkeelle lähdettiin jo torstaina. Helsingissä kopaisimme Sori Taproomissa pari Dougallia ja tsekkasimme Bruuverin. Sitten M/S Starilla yli ja ekana kohteena Kochi Aidad. Tarjolla oli molemmille pääosin vanhoja tuttuja, mutta Koch Vana Tom Epa oli vielä maistamaton. Kochin pullokaapissa olisi kyllä ollut lisääkin. Täältä kävelimme kaupan kautta Kalamajaan, jossa odotti AirBNB-majoituksemme. Sisäänpääsyssä oli pientä hapuilua, mutta sen jälkeen ullakkohuoneistomme rauhallisessa puutalossa osoittautui mainioksi valinnaksi. AirBNB:stä on itselläni ollut nyt hyviä kokemuksia myös Tallinnasta. Mikäli et ole majoitustapaa kokeillut niin tätä linkkiä käyttämällä saat sinä ja minä molemmat “matkustuspisteitä” (=win-win).

Majoitukseen asettauduttuamme oli aika suunnata muutaman sadan metrin päähän rautatieaseman torille, jossa kohteena oli uusi panimoravintola Humalakoda. Viimeksi jouluna Tallinnassa käydessämme paikka oli kiinni ja omien oluiden paneminenkin alkoi vasta tämän vuoden puolella. Vuosi sitten avattu Balti Jaama -tori on varsin hulppea kauppahallimainen, mutta avara “ostoskeskus”. Ruokatiskiä ja ravintolaa on moneen lähtöön. Saman katon alla Selverin valintamyymälässä on ihan kohtalainen olutvalikoimakin (kaikenlaista Fullersin Vintage 2017 lähtien). Humalakodalla oli listalla viisi omaa olutta ja maistelulautasta oli tarjolla. Oluet aika tylsiä. Paras tapaus Kolm ja Poolainsus -sessioipa taisi olla itse asiassa Kolkilla pantu.

Humalakodasta siirryimme seuraavaan kohteeseen. Taptap Tallinn on uusi olutkauppa, joka sijaitsee Rotermannissa aivan Brewdog Tallinnan naapurissa. Olutkaupan lisäksi Taptapissa on kuusi hanaa. Nyt uutuusarvon lisäksi vierailun syynä oli kööpenhaminalaisen Warpigsin tap takeover. Tarjolla oli samaan pohjaan tehtynä neljä erilaista single hop apaa, Watermelon Gose ja Brewski / Warpigs -yhteistyö Brewpigs Mutant Ninja Pilsner. Single hoppien mallaspohja oli vähän outo ja vei parhaan idean oluista. Vesimelonigose maistui kurkulle ja Ninja Pilsner oli melko peruspilssi. Seinän takana Brewdogissa oli vielä Warpigsin Smouldering Holes. Ei sekään oikein hyvää kuvaa sotasikojen nykykunnosta antanut. Taptapissa tapasimme muutaman viikon takaa Charlottesta tutun Gene “Travlr” Bonventren. Gene oli aloittelemassa Baltian turneeta, jolle hän saapui suoraan Brysselistä Cantillon Quintessence -tapahtumasta. Taptapin pulloja paikalliset moittivat kalliiksi, kannattaa kuulemma ostaa Uba ja Humalista tai SIP:stä.

Oli aika suunnata vakiopaikkaan eli Kohtiin. Kohtilla oli TCBW-viikonlopun aikana pidennetyt aukiolot eli avasivat ainakin perjantaina ja lauantaina jo puoliltapäivin. Torstai-illan teemana oli Malduguns -taptakeover. Latvialaiselta Maldugunsilta en ole päässyt panimon parhaita maistamaan eikä niitä nytkään ollut tarjolla. Malduguns / Brewlok -kollabraatio Smagsvars ehkä tarjonnan paras. Paikka oli normityyliin aivan täynnä, varsinkin suomalaisia ja muita TCBW-turisteja. Talon oman valikoiman lisäksi RB-hahmo Marduk oli tuonut Saarenmaalta Pihtla Pruulikodan Pihtla Ölut (sic!) -koduõlutta, joka oli vähän kuin sessiosahtia. Pihtla Pruulikodaa ei saa sekoittaa meille tutumpaan Pihtla Õlleköökiin. Nämä panimot sijaitsevat käytännön vierekkäin. Pruulikoda myy kuulemma suuren osan tuotannostaan etukäteen ja paikalliset käyvät noutamassa omat olutannoksensa omiin saaveihinsa suoraan panimolta.

Torstain aloitus oli varsin rankka. Onneksi Patrikin kanssa älysimme mennä nukkumaan ajoissa. Perjantaihan oli ensimmäinen festaripäivä.

Perjantai

TCBW:llä on hieman erikoiset avaamisajat. Eli perjantaina humppa alkaa kello 17 ja lauantaina kello 16. Perjantain idean vielä ymmärtää, mutta lauantaina kemut voisivat hyvin alkaa parikin tuntia aiemmin. Tämä tarkoitti, että meillä oli koko päivä tuhlattavaksi ennen starttia. Kävimme olutostoksilla SIP:ssä, joka oli sopivalla etäisyydellä majoituksesta. Sen sijaan Uba ja Humal sekä UJH:n uusi taproom jäi tällä reissulla kokonaan välistä. Sitten lounastimme Patrikin kanssa Karja Kelderissä, pitihän minun hänelle näyttää nähtävyyksiä. Maittava annos sisälsi lammaskeiton ja Kiovan kotletin alle viiden euron hintaan. Koska huudeilla oltiin niin pitihän sitä piipahtaa myös Drink Baarissa. Paikka tuntuu nykyään keskittyneen erityisesti virolaisiin pienpanimo-oluisiin.

Kohtissa perjantaille hanoihin olivat vaihtuneet United Gypsies Breweryn tuotteet spinoffeineen. Paikalla olivat UG:n/Humaloven/Kallio Breweryn hessut nauttimassa täytekakkua ja promoamassa tuotteitaan. Itse pidin eniten old skool barley winesta Humalove Tank OMY Series I:sta. Mutta sitten oli aika siirtyä festareiden pariin.

TCBW:n perusteet voitte lukea aiemmin linkatuista 2016 ja 2017 kertomuksista. Tänä vuonna panimokattaus oli pääosin samaa kuin viime vuonnakin, mutta uusiakin mielenkiintoisia tuttavuuksia oli paikalla. Kiinnostavimpina näistä olivat ehkä Arizona Wilderness, Bagby Beer, Jester King, klassinen Mahr’s Bräu, Oxbow ja Stigbergets. Valitettavasti järjestäjä oli ilmeisesti laittanut jakoon viime vuotta enemmän lippuja, sillä paikka alkoi käydä ahtaaksi. Konkreettisimmin tämä näkyi siinä, että suuri osa oluista myytiin loppuun ennen session loppua. Etukäteen laaditut tärppilistat olivat entistä tärkeämpiä. Sinänsä suosituimpiakin oluita sai pienellä jonotuksella pois lukien Omnipollo, jolle oli taas käsittämättömän pitkä jono. Ja kun olivat myyneet ensimmäisen session oluensa niin ennen seuraavaa alkoi jo muodostua uutta jonoa. Itse kiertelin tiskejä rauhalliseen tahtiin aina välillä pysähtyen juttelemaan tuttujen kanssa. Niitä riitti sillä Kultuurikatel veti paikalle taas suomalaisen craftskenen kerman. Oli panijaa, baarihemmoa, blogistia, täppääjää ja vanhan liiton pils-miehiä. Perjantain reilusta kolmestakymmenestä parhaita olivat:

Jester King Black Metal Farmhouse Imperial Stout – Jester Kingin klassinen imppi. Paahteinen, lievän funky hapan, puuta, lakritsaa. Maussa kaikki balanssissa.
Jester King Cerveza de Mezquite – erittäin mielenkiintoinen kompleksinen hapan saison.
Coppertail Saison Foedre Blend – en ole suurin hapanoluiden ystävä, mutta kun ne tehdään taidolla saadaan aikaan oluttaidetta kuten tässä. Vihreää omenaa maukkaalla tavalla, happamuutta, hedelmäisyyttä.
Stockholm / Klackabacken Orchard Saison – yllättävänkin hyvä hieman funky siiderimäinen saison.
Käbliku Post Soviet Nights – vahva imperial stout, jossa runsaasti kellarointipotentiaalia. Kahvia, salmiakkia. Ratebeerin kaikki arviot välillä 3.8-4.0.
Struise Dark Horse – niille jotka tiesivät – festareiden yksi odotetuimpia oluita. Ei ollut jonossa kukaan. Earthmonkin ja kulttiolut Dirty Horsen sekoite. Ja hyväähän se oli. Neljä vuotta bordeaux-tynnyreissä. Balsamicoa, viikunoita ja luumuja. Nam.
Lervig / Hoppin’ Frog Sippin’ Into Darkness Barrel Aged – festareiden yksi odotetuimpia oluita myös muille kuin paatuneimmille diletanteille. Paljon kaikkea … bourbonia, tummaa suklaata ja kaakaota.
Jester King SPON Raspberry & Cherry – kummallisen paljon pidin happamista. No tämäkin taidolla tynnyrikypsytetty: paljon vadelmia, kirsikkaa, lievää happamuutta, loistava juotavuus.

Lauantai

Menimme perjantaina Patrikin kanssa suoraan (Circle K:n hamppareiden kautta) nukkumaan ja valmistatumaan lauantaihin. Tärkeimmät olutpaikat olivat olleet ei-niin-yllättäen ääriään myöden täynnä. Päivän ohjelmassa oli Tommie Sjef Wild Ales -maistelu Taptapissa (tai maistelu järjestettiin ulkona). Tommie Sjef oli itse paikalla ja haastattelin häntä maisteluiden lomassa hetken. Tommie on 24-vuotias hollantilainen, joka jo 18-vuotiaana lähti äitinsä kanssa Belgiaan ja osti eri lambic-panimoilta lambiceita ja alkoi sekoitella niistä omia tuotteitaan. Nykyisin hän tilaa muualta vierrettä. Sen hän kypsyttelee omassa varastohallissaan, joka on täynnä erilaisia tynnyreitä. Vierrettä käytetään erilaisilla villihiivakannoilla ja lopputulos on kombinaatio eri-ikäisiä blendejä erilaisista tynnyreistä ryyditettynä esimerkiksi marjoilla. Tämä oli oma ensikosketukseni tähän erittäin hypetettyyn “panimoon”. Valitettavasti tuotteet jättivät minun hieman kylmäksi. Iisiä mukavaa juotavaa, mutta 30 euron pullohintaan eivät lähelläkään rahansa arvoisia. Ainakaan siis ne neljä maistiaista, jotka tastingissä olivat (Rose, Poos, Wijning ja Salie).

Taptapista siirryimme Patrikin kanssa vain vajaa sata metriä eteenpäin. Flamm-ravintolan erikoisuus ovat Flammkuchenit. Näitä voisi yksinkertaistaen kuvailla ohuiksi pitsoiksi, joissa täytteissä on mm. ranskankermaa. Oikein maukkaita olivat ja voin käydä paikassa toistekin.

Flammista siirryimme perinteisille Tallinn Crap Beer Festivaleille, jotka pidettiin ennen virallisia festareita festaripaikan ulkoseinustalla. Nyt tarjolla oli mm. amerikkalaisia ja virolaisia malt liquereita. Kumpienkin juominen antaa uusia näkökulmia siihen “olutkulttuuriin”, joka on osa metsien miesten ja katujen naisten alkoholin käyttöä. Tänä vuonna kävijät olivat yksimielisiä siitä, että violetin värisellä Four Loko Grapella raapaistiin pohjat. Tosin jäänestoaineelta näyttävällä ja maistuvalla Natty Rush Blue Frostbitella oli oma kannattajakuntansa. Olipa näillä festareilla mukana myös etelädakotalainen chiliolut!

Mutta sitten taas hommiin. Festareille ranneke kädessä pääsee varsin ripeästi vaikka jonoakin ehtii muodostua. Kannattaa mahdollisuuksien mukaan hakea siis ranneke (kahden päivän tai perjantain) etukäteen Speakeasysta. Toisena päivänä Humalablogisti oli pirteämmässä iskussa ja oluitakin ilmestyi reittausvihkoon perjantaita ripeämmin. Päivän parhaita:

Lehe / Cool Head Three Pleasures: Whiskey – suomalais-virolaisena syntyi samaan tuplapukki-pohjaan kolme erilaista olutta. Viskiversio on maukkaan siemailtava.
Anderson’s Hannibal – Red Wine BA – pehmeän paahteinen eikä liikaa punaviinimäinen barley wine.
Lervig Toasted Maple Stout Bourbon Barrel – ehkä festivaalien paras olut. Pehmeän siirappinen, mutta erittäin maukas, tukeva silti tasapainoinen imperial stout. Tulee olemaan vuosilistallani korkealla.
Edge Brewing Vintage 2017 Master Blend – vankka mutta samalla pehmeä. Bourbonia, vaniljaa, makeutta. Nam.
Jester King 分 桃 (Fēn táo) – suutasupistavan hapan, mutta hedelmäinen hapanolut. Hieno tasapaino.
Sori Laudatur XVIII – yksinkertainen Heaven Hill -kypsytys, mutta samalla hyvä juotavuus.
Brew Division / Õllenaut Diptych Rakija edition – en tiedä maistuiko tässä rakija, mutta pehmeä kaakaoinen ja maltainen imperial stout.

Pettymyksiäkin mahtui mukaan. Boneyard Notorious IPA3 (RB 100/99) oli selvästi vanhaa, suorastaan crappia maineeseensa verrattuna. Struisen Kamikaze oli melkoista viinaa. Kiinalaisen Jing-A Culture Clash belgiale oli hyvin vaatimaton. En näköjään ole ipa-miehiä kun niitä ei päässyt listoille. Tosin Stigbergets / Omnipollo Uno oli ihan hyvää. Samoin Omnipollon “D”-pilssissä ei ollut mitään vikaa – sen sai jonottamatta!

Poistuimme taas Patrikin kanssa Circle K:n kautta nukkumaan. Jotain ruokakärryjä pitkine jonoineen festareilla kuulemma oli. Eivät vaan palvelleet ennen tai jälkeen tapahtuman. No, eating is cheating kuten vanha sananlasku sanoo.

Sunnuntaina palasimme aamulaivalla Helsinkiin. Ennen kotiin lähtöä ehdin vielä tarkistamaan rempatun Kittysin. Uusi osa näyttää mukavalta. TCBW kutsunee matkajaa taas ensi vuonna.

Otsikko kumartaa virolaisen vappuna kuolleen punk-muusikon Onu Bellan suuntaan. Hänellä on klassikkobiisi nimeltä “Ma Võtsin Viina“.

Muita näkökulmia Tallinn Craft Beer Weekendiin:

Tallinn Craft Beer Weekend 2018 – 80 olutta kahdessa päivässä (Huurteinen.fi)
Kantapöydässä: Kansainvälinen tunnelma Tallinn Craft Beer Weekendin parasta antia (Viisi tähteä)

Kuvia halajavien kannattaa kurkata Instagram-tililleni tbonefin.

USA:n talviturnee 2018 osa 7: Raleigh

Posted on by
Reply


Charlottesta matka jatkui Sir Walter Raleighin mukaan nimettyyn kaupunkiin. Matkalla pysähdys Greenborossa kauniissa puistossa. Raleigh on Pohjois-Carolinan osavaltion pääkaupunki ja suomalaiset urheilun ystävät ehkä tietävät paikan NHL-seura Carolina Hurricanesin kotikaupunkina. Muuten kaupunkia tuskin moni osaa kartalle laittaa. Raleighissa on parisenkymmentä panimoa, muttei varsinaisia tuttuja nimiä edes hc-harrastajille.

Raleighissa taproom-bongailtu on siinä mielessä helppoa, että kaupungista löytyy pari keskittymää, jossa panimoita on lähietäisyydellä useampia. Me saavuimme ensin downtownin alueelle. Ensimmäisenä vuorossa oli Trophy Brewing Companyn pitseria-brewpub eli olutta ja pitsaa. Leppoisa paikka, jossa pienehköjen sisätilojen lisäksi terassitilaa ulkona. Pitsa oli ihan kelpo (pitsa kahdelle 20 USD) ja neljän sämplerin oluet olivat “ihan ok” -tasoa. Ei mikään ykkösprioriteerin kohde Raleighissa. Muutaman minuutin siirtymän jälkeen vuorossa oli Clouds Brewing. Hiukan “upscale”-tyylinen sporttibaari, jossa myös neljän oluet flight. 42nd. St. Oyster Stout (viereisen ravintolan nimi) oli hyvä, mutta oluet keskinkertaisia. Sen verran iso paikka kyseessä, että baaritiskillä istuessani jäi huomaamatta paikan itsepalveluhanat, joita olisi siis pitänyt olla tarjolla. Tobacco Road Sports Cafe sijaitsi melkein vieressä. Tämäkin uudehko paikka ja sporttibaari myös. Ei lärvilautasta, mutta tarjoilivat pieniä kaatoja. Jäi mieleen erittäin baariminnan ystävällisestä ja ripeästä palvelusta. Maistetuista miellyttävin oli Nightshade-stout. Vielä kävelyetäisyydellä näistä oli Little City Brewing, mutta ennakkotiedoista poiketen ovi oli kiinni.

Koska Raleigh ei tarjonnut mitään olennaisia nähtävyyksiä siirryimme hieman keskustan ulkopuolelle koilliseen alueelle, jossa oli paljon teollisuushalleja ja erilaisia toimistorakennuksia. Täällä kilometrin ympyrän sisällä sijaitsee viisi panimoa. Big Boss Brewing Company ensimmäinen kohde. Iso avara varastohalli, jossa hyvin tilaa. Täälläkin neljän oluen sämpleri. Raleighin tasolla parasta kolmannesta. Big Bossilta on parisataa metriä kävelyä Lynnwood Brewing Concerniin. Iso paikka, joka perjantain alkuillasta oli täynnä ihmisiä. Ulkona päivysti grillivaunu. “Native taco” paljastui “munkkitaikinasta” tehdyksi pohjaksi, jonka päällä jauhelihaa ja muuta asiaan kuuluvaa. Myöhemmin internet paljasti, että kyseessä ei sentään ollut kärryn oma viritys. Mutta “Indian tacoa”, “Native tacoa” tai “Navajo tacoa” tilatessasi et saa mitään meksikolaistyylistä… Lynnwoodilla oli peräti parikymmentä omaa olutta raanassa. Neljän flight täälläkin, Drop Bear Australian Pale Ale oli ehkä päivän paras olut. Lähellä oli myös Sub Noir Brewing Company. Outo paikka, joka panimon sijaan muistutti teollisuusalueella olevaa toimistoa. Pari pöytää, karu toimistointeriööri, halvanoloinen baaritiski, muutama oma olut, ei wifiä, ei sämplereitä. Maistoin pari olutta, en tykännyt. Stoutissa oli käytetty Count Chocula -suklaamuroja.

Kolmen panimon ryppäästä oli puolisen kilometriä päivän kahdelle viimeiselle kohteelle. Neuse River Brewing Company oli melko tyypillinen jenkkitaproom. Kymmenkunta omaa olutta raanoissa. Tynnyreitä seinällä, pitkiä pöytiä, rapsuteltavia koiria ja täälläkin ruokakärry. Muuten mukava paikka, mutta oluet olivat tylsiä ja keskinkertaisia. Aivan vieressä oli toinen vastaavanlainen taproom teollisuushallissa: Nickelpoint Brewing Company. Palvelu oli mukavaa ja viiden “lärvilautanen” tarjolla. Valitettavasti Nickelpointin oluet olivat kehnoja. Niin olisin halunnut pitää esimerkiksi Nickelator-nimisestä doppelbockista. Päivä oli pitkä ja koetteli beerhuntterin voimia. Onneksi Raleighin majoitus oli upea Marriotin “villa”, joka ei kuitenkaan maksanut maltaita. Seuraavaksi matka suuntautui uuteen osavaltioon.

USA:n talviturnee 2018 osa 6: Charlotte

Posted on by
Reply

Ashevillestä seuraava kohde oli Charlotte. Ajoimme matkan pidemmän kautta, sillä tarkoituksena oli käydä koukkaamassa Etelä-Carolinan “osavaltiopiste”. Aamulla matka suuntautuikin ensin Spartanburgiin ja sieltä kohti Charlottea. Matkalla I-85:lla piti luonnollisesti pysähtyä Gaffneyn kaupungin liepeillä ihmettelemässä kaupungin persikannäköistä vesitornia, Peachoidia. Gaffney nousi maailmanmaineeseen House of Cardsin pääjehu Francis Underwoodin kotikaupunkina ja Peachoid oli keskeisessä roolissa ensimmäisen tuotantokauden kolmannessa jaksossa.

Gaffneyn Peachoid

Charlotte lienee suomalaisille suhteellisen outo kaupunki vaikka asukkaita on yli 800000. Urheilufanit voivat tietää sen NFL:n Pantherseista ja NBA:n Hornetseista. Charlotte on myös (luonnollisesti) olutkaupunki. Kaupungissa on yli 20 panimoa. Me vierailimme ensin niistä uusimmassa eli Divine Barrel Brewingissä. Tavoite oli kylläkin löytää saman kadun toinen panimo, Bold Missy Brewery, mutta ensinmainittu tuli ensimmäisenä vahingossa eteen. Bold Missy oli vieläpä kiinni. Divine Barrelilla oli uutuuttaan hohtava isohko taproom, kliinisen puhtaat omat oluet ja mukava, ystävällinen palvelu. Seuraavana matka jatkui Heist Brewerylle. Heist sijaitsi NoDan kaupunginosassa, joka on entistä tekstiiliteollisuusaluetta, mutta joka nyt tunnetaan taidekaupunginosana. Heist on varsin iso panimoravintola. Sen tarjonta koostui pitkälti erilaisista ipoista, sameista neipoista. Niitä yhdisti tietynlainen humalapolte ja samanlainen makuprofiili. Heistissa on myös ravintola, mutta kannattaa suunnata samalla tontilla olevaan Benny’s Pennelosiin, joka tarjoaa mahtavankokoisia ja maukkaita pitsaslaisseja.

Franco, Gene, Timo


Heistista suuntasimme NoDan craft-keskukseen Salud Cerveceria -olutbaariin. Hyvän valikoiman baari on nyt laajentunut panimoravintolaksi. Yläkerrassa tarjolla oli omia tuotteita, muutamia vierashanoja sekä kahvia. Alakerrassa sitten muuta hanaa ja laaja pullovalikoima. Saludiin sovin treffit nykyisin Charlottessa asuvan Gene Bonventren kanssa. Gene on legendaarinen Ratebeer-hahmo nimimerkillä Travlr. Travlr nikkinsä mukaisesti matkustaa ympäri maailmaa metsästämässä uusia oluita. Tätä kirjoittaessa lukema on 27403. Suomessa viime kesänä vieraillut Gene on Humalablogistin tavoin menossa toukokuun alussa Tallinnaan TCBW-tapahtumaan. Tallinnakin on Genelle tuttu (“kun olin Naton hommissa 90-luvulla, kävin siellä usein”). Genellä oli mukanaan italialainen Franco, jonka kanssa he virittelevät Charlotteen mustalaispanimoa. Francolla on kotioluttaustaa ja on Italiasta käsin joskus ollut tekemässä Cantillonilla jotakin olutta. Poikien kanssa juttu lensi mukavasti ja ilta kääntyikin siihen pisteeseen, että oli aika siirtyä hotellille. Heti seuraavana aamuna matka jatkuisi Raleighiin.