Helsinki Beer Festival 2010 käytiin siis viikonloppuna (perjantai-lauantai) Helsingin Ruoholahdessa Kaapelitehtaan Merikaapelihallissa. Paikka oli vanha tuttu, onhan HBF järjestetty siellä “aina” paria alkuvuotta lukuunottamatta. Muutenkin agenda oli enemmän tai vähemmän vanhanmallinen. Perjantai aloitettiin ammattilaistunneilla, bändit soittivat iltaisin, tarjolla oli kotimaisia pienpanimotuotteita sekä maahantuojien toimesta ulkolaisia. HBF:n omatuonnit – tänä vuonna siis italialaiset – olivat tuttuun tapaan yläkerrassa. Ruokapuolesta vastasi bratwursteineen Roiniset sekä toinen yrittäjä, jolla oli tarjolla myös salaatteja.
Tämän vuoden yleisilmeenä oli oikeastaan se, että kotimaiset pienpanimot olivat melko vahvasti esillä. Selkeästi myös osastojen ulkoasuun oli panostettu – kovin montaa kotikutoisen näköistä ständiä ei ollut. Kolikon kääntöpuolena oli sitten olutmaahantuojien vähyys – Heinolla oli pieni Fullers-painotteinen osasto ja Olvi oli tullut festareille rohkeasti Baltia/Valko-Venäjä-tuottein. Viskeistä ei sitten kovin paljoa kerrottavaa olekaan. Teerenpelillä oli sentään oma viskinsä mukana.
Huikeista osallistumishinnoista huolimatta tärkeimmät kotimaiset pienpanimot olivat mukana. Oikeastaan ainoa merkittävä poisjäänti oli Panimoravintola Beer Hunters. Plevnan tuotteita oli tarjolla (mm. Siberia) Olutravintola Kaislan osastolla ja Stallhagenia sitä levittävän Hartwallin ständillä. Mukavasti kotimaisilla pienpanimoilla oli myös uutuuksia tarjolla, Malmgårdilla niitä taisi olla peräti neljä.
Perjantain ammattilaistunneilla tunnelma oli vielä rauhallinen. Mahtoiko porukkaa olla hieman aiempaa vähemmän? Ehkäpä matkapuhelin- ja vakuutusyhtiöiden “ammattilaisille” oli mennyt niukemmin pääsylippuja. Olvin osasto tarjosi maistiaisia pulloistaan vastikkeetta ja hyödynsinkin tilaisuuden maistelemalla valkovenäläisen tarjonnan sekä muutamia mielenkiintoisempia muualta. Mitään kovin suuria makuelämyksiä nuo eivät tarjonneet. Lidskoet olivat yllättävänkin puhtaita, mutta samalla kovin mauttomia. Heidän vehnäoluensa oli erikoinen hedelmämehutiivistejuoma. Virossa isot panimot ovat rajoittaneet olueidensa alkoholiprosentin seitsemään. Maistelin Saaremaa X:n uutta versiota: vanhassa maistui sentään kunnon viinan takapotku, uusi “seitsemän vitamiinin” versio on pelkkää vetistä pahvia.
Kotimaisista pienpanimoista pisimmän korren vei Malmgård. Häijy Markku -barley wine ja Suomen vahvin olut Everfrost olivat erinomaisia; Blond Ale ja K.O.H.O.:kin juotavia täyttäen paikkansa ei-niin-mielenkiintoisina sessio-oluina. Pesäpuun kolmosversiossa oli reippaasti tammea, mutta tuote on edelleen omiin mieltymyksiini ylimakea. Suomenlinnalla oli kaksi uutuutta: TM-lager oli tylsähkö vaalea lager ja Musta Saukko tyylipuhdas, kevyt schwarzbier. Lisäksi maistoin heidän Kellari-Ipaansa, joka oli melkoista liimaa – siitä oli IPA/DIPA-maisuus kaukana. Liimasta tulikin mieleeni VASP:n savuruissahti Riuska, joka oli juuri tuollainen liimamainen ja sahtina melko epäonnistunut. Myöskään savumaltaan käyttöä tässä tuotteessa ei voi pitää makua parantavana ratkaisuna. Teerenpelillä oli uusi Luomu-pils, joka onnistuu välttämään tyypillisen luomuoluiden “orgaanisen viljamaisuuden”, mutta joka makeudessaan ei yltänyt kovin korkealle tasolle. Lammilla oli taasen kevyt Pöllö-pintahiivaolut, joka maistui lähinnä vedellä jatketulta Sahdilta. Varmaankin ihan raikas kesäjuoma.
Yläkerran italialaiset olivat erityisen mielenkiinnon kohteena. Olihan tämä ensimmäinen kerta koskaan kun Suomessa oli saatavilla aitoja italialaisia pienpanimotuotteita. Viime vuosien tavasta poiketen nyt näitä sai myös pienempinä maisteluannoksia, tosin oluthörhöporukan kanssa ostimme poikkeuksetta koko pullon. Hanatavaraa Italia-osastolla ei ollut lainkaan.
Italian oluissa on tiettyjä selkeitä trendejä havaittavissa. Ensinnäkin he osaavat hyvin oluiden brändäämisen. Etiketit ja oluiden nimet ovat komeita, monet oluista myydään juhlavassa 0,75 litran pullokoossa. Toinen trendi on se, että oluet ovat teknisesti melko onnistuneita, mutta eivät kovin jännittäviä. Eteen ei ole oikein vielä sattunut italialaista, joka olisi ns. pilalla, voimainen tai hapan. Tätä kun vertaa tanskalaisiin, joissa tällaisia tulee maisteltavaksi usein. Eli selkeästi teknistä osaamista on, hygienia on kunnossa, mutta toisaalta kovin suuria riskejä ei reseptien suhteen oteta. Tämä tarkoitti kylläkin myös sitä, että HBF:lläkin oli myynnissä 19-22 euron hintaan komeita isoja pulloja, joiden sisällöksi paljastui saksalaistyyppinen pils-olut.
Oli Italia-osastolla ainakin kaksi huipputuotettakin: Baladinin Xyauyù-sarjan oluita oli tarjolla kaksi: hopeaetikettinen ja kultaetikettinen versio. Niitä tarjoiltiin neljän sentin maisteluannoksina. Oluista kannattaa lukea tarkemmin Ratebeerin pitkästä kuvauksesta. Hopeaetiketti oli kahdesta kuivempi ja madeiramaisempi, kultaetiketti oli taasen makean liköörimäinen. Jos näitä pulloja tulee eteen, voin suositella!
Hauska sattumus tapahtui yläkerrassa lauantaina kun seuraamme liittyi herra, joka paljastui Midtfynsin panimon omistajaksi Eddie Szwedaksi. Eddiellä oli aiemmin ollut kauppasuhteita Korhosen Markun ja Mallaskukon kanssa, ja oli nyt vierailulla bisnesten laajentamismielessä. Eddie tarjosi meille “omistaan” Midtfynsin Chili Tripelin maisteltavaksi. Danske Ølentusiaster valitsi tämän oluen vuonna 2009 vuoden olueksi Tanskassa. Olut oli perusmaultaan melko keskinkertainen belgiale, mutta chili toimi jälkimaussa varsin mainiosti.
Kun lauantai-ilta eteni, itse päätin lähteä festareilta ennen väentungosta ja livemusiikkia. Suuntasinkin Puotilan olutkeitaalle Pikkulintuun. Pikkulinnussa mielenkiintoisena detaljina on, että tällä hetkellä hanoissa on yhtä aikaa peräti kolmea Kuninkaankartanon olutta. Vähän kuin HBF-teemaan sopien yksi niistä on jonkin italialaisryhmän Mustialassa panema Birra Rossa, joka maistuikin samalta kuin muutaman HBF:n italiaano!
Sellainen HBF tällä kertaa. Melko vanhalla ja tutulla agendalla mentiin. Vanhoja ja uusia ystäviä oli hauska tavata ja olihan siellä muutama hyvä olutkin!
Julkaistu 12.4.2010