USA:n talviturnee osa 9: Norfolk/Virginia Beach – Delaware

Posted on 19.7.2018 by admin

Matka jatkui kohti itää ja saavutimme Atlantin. Pysähdyimme Virginian Norfolkiin, joka tunnetaan erityisesti laivastotukikohdastaan. Kävimmekin satamassa ihailemassa taistelulaiva USS Wisconsinia. Kävimme syömässä rannassa sijaitsevan Waterside Drive- ravintolakompleksin Blue Moon -“taphousessa”. Kuten nimestäkin pystyi päättelemään kyseinen paikka tarjoili Anheuser-Buschin tuotteita, mutta yllätyksekseni myös yhden tikin eli The Virginia Beer Co.:n Free Verse IPA:n hanassa. Ruoka oli hyvää ja palvelu ok, joten vierailu ei ollut turha. Waterside Driven keskellä on myös Starr Hill Market Bar -olutbaari, jossa on runsas hanavalikoima. Nyt kuitenkaan into ei riittänyt päivällä valikoiman tutkimiseen.

Norfolkista jatkoimme kohti Virginia Beachia, jossa hotellimmme sijaitsi. Koska oli maanantai, alueen panimoravintolat ja olutbaarit olivat lähes kaikki kiinni. Poikkeuksen teki alueen ehkä mielenkiintoisin panimo Commonwealth Brewing Company. Iso tilava panimoravintola, jossa käytetty paljon puuta ja panimolaitteisto esillä lasiseinän takana. Oluet olivat pääosin IPA-linjaa ja panimotuoreina ok juotavaa, joskaan ei elämää suurempia makuelämyksiä.

Virginia Beach on suosittu lomakohde, jonka alueella on varmasti satoja hotelleja. Meidän hotellimme sijaitsi noin 50 metriä rannasta. Tungosta hotellissa tai rannalla ei ollut, sillä lämpötilan lähestyessä nollaa ja tuulen ulvoessa Atlantilta, säätila oli varsin hyytävä. Olikin aika jatkaa kohti pohjoista eli Delawarea.

Siirtymä alkoi erittäin mielenkiintoisella kululla läpi 37 kilometriä pitkän Chesapeake Bay Bridge–Tunnelin. On varsin vekkuli tunne ajaa siltaa keskellä merta, joka yhtäkkiä muuttuu pinnanaliseksi tunneliksi. Tällaisia yhdistelmiä ei löydy kuin kymmenkunta maailmasta. Matkalla Delawareen ylitimme myös Marylandin osavaltiorajan, joka tuli tavallaan ylimääräisenä osavaltiona mukaan. Tätä lystiä ei tosin montaa mailia kestänyt.

Delaware on pikkuriikkinen osavaltio (kooltaan 49. ja asukasluvultaan 45. USA:ssa), joka kait tunnetaan lähinnä yritysten veroparatiisina. Olutharrastajille tuttu nimi on kuitenkin Dogfish Head, jonka innoittamana majoituimme Rehoboth Beachin pikkukaupunkiin. Alkuperäinen Dogfish Head Brewing & Eats -panimoravintola ei meinannut aluksi tarttua verkkokalvoille. Syykin selvisi: eihän se näyttänyt enää samalta kuin “kaikissa” valokuvissa. Viime vuonna oli avattu vanhaan osoitteeseen uusi ja uljas ravintola, joka olikin hieno puurakennus. Vieressä ilmeisesti oli vanha filiaali, jota rempattiin kait jonkinlaiseksi merchandise/warehouse-yksiköksi. Dogfish Headin oluita luonnollisesti paljon tarjolla ja sopivasti neljän oluen maistelusettejä. Panimoravintolassa on myös omia erikoisuuksiaan, joita saa vain sieltä.

Seuraava kohde oli sitten varsinainen Dogfish Headin panimo. Se sijaitsee ns. skutsissa, joten ilman omaa kuljetusta paikalla on vähintään haastavaa vierailla. Mennessä painoimme vahingossa ohi tieltä, jolle piti kääntyä, mutta onni onnettomuudessa: vaihtoehtoinen reitti toi meidät sattumalta Eagle Crestin pienlentokentälle. Ja mikäs siinä pellolla seisoi muuta kuin ihan aito Matti Suurosen Futuro-talo!

Dogfish Headin panimokompleksi on vaikuttava näky. Mistään kovin pienestä nyrkkipajasta ei siis ole enää kyse. Ja sijainnistaan huolimatta se on myös suosittu turistikohde. DFH:lla olisi ollut panimokierroksiakin, mutta en nykyään niillä juuri kierrä (=nähnyt yhden, nähnyt kaikki ja varsinkin kuullut jutut), joten keskityin panimon baarin hanatarjontaan. Hämmästyttävästi jokainen vierailija sai maistella neljä olutta ilmaiseksi! Koska meitä oli kaksi ja toinen oli kuski niin kahdeksan uutta Dogfish Headin olutta veloituksetta oli saldona. Mutta kuten vanha sanonta kuuluu: ilmaisia lounaita ei ole ja sain panimon kauppaan tuhlattua viitisenkymmentä dollaria ostaessani oluita mukaan ja T-paidan. Varsinaisessa kaupassa myynnissä on vain siksareita, mutta maistelubaarin yhteydessä heillä on pienimuotoista vintage-oluiden myyntiä. Mukaan tarttuivat jo tuotannosta poistuneet pari vuotta vanhat Kvasir ja Positive Contact sekä hiukan vanhempi World Wide Stout. Hintoja en pitänyt mahdottoman pahoina: isot pullot viitisentoista dollaria. Sattumalta paikalla oli jotain kuukausittaista Twitter- tai Facebook-live-Q&A:taan pitämässä itse legendaarinen panimomestari Sam Calagione. Pääsin Samin kanssa vaihtamaan muutaman sanan. Tyyppi vaikutti hyvin samalta kuin televisiossa …

Delaware ei ole kuitenkaan vain Dogfish Headia. Paluumatkan varrelle osui peräti kolme taproomia: Crooked Hammock Brewery, Big Oyster Brewery ja Revelation Craft Brewing Company. Crooked Hammock oli hauska paikka, jossa sekä sisällä että ulkona oli kaikenlaista hullua krääsää. Ulkona oli vanha jeeppi, vessassa virveleitä jne. Oluista ei jäänyt lapsille kerrottavaa. Big Oyster oli oikeastaan kala- ja äyriäisruokapaikka, jonka yhteydessä panimo. Ruoka oli loistavaa ja muutamat heidän ipoistaan oli varsin maukkaita. Revelation oli sitten enempi autotalli-taproom-osastoa. Pieni baaritiski ahtaan panimon yhteydessä ja noin kymmenen omaa olutta tarjolla. Täällä juttelin panimomestarin kanssa hetken. Valitettavasti oluita ei päässyt varsinaisesti kehumaan.

Delawaressa alkoi matkan loppu jo häämöttämään. Vielä oli kuitenkin pari etappia kuljettavana ennen kotimatkaa …

PS: Matkoiltani postaan olutaiheisia kuvia Instragram-tililleni tbonefin.

USA:n talviturnee osa 8: Richmond

Posted on 7.6.2018 by admin

Kulttipanimo The Veilin piha oli varsin karu

Raleighista matka jatkui kohti koillista ja saavuimme uuteen osavaltioon Virginiaan. Pohjois-Carolinan tapaan Virginia on erittäin vireä olutosavaltio ja seuraavaa kaupunkia Richmondia pidetään yhtenä olutmaailman kiinnostavimmista paikkakunnista. Osavaltion pääkaupungissa on reilut 200000 asukasta ja vain kymmennessä vuodessa panimoiden määrä on noussut yhdestä reiluun kahteenkymmeneen. Ashevillen tapaan Richmondissa on maantieteellisestikin panimokeskittymä Scott’s Additionissa, jossa käytännön kävelyetäisyydellä on “hoideltavissa” kymmenen panimoa.

Päätimme aloittaa Richmond-kierroksen heti sillä tunnetuimmalla panimolla. Yksi matkan etukäteen odotetuimmista paikoista oli The Veil Brewing Co.. Jos aletaan listaamaan parin viime vuoden hypepanimoita USA:ssa niin The Veil mahtunee ainakin TOP-vitoseen. Panimo itsessään on tuore tapaus, perustettu vasta keväällä 2016 ja se tunnetaan ei-niin-yllättäen mehuisista ipoistaan ja dipoistaan. The Veil on yksihuoneinen isohko paikka jossa yhdellä seinällä on pitkä tarjoilutiski. Tölkkijulkaisujen aikaan ilmeisesti jonotetaan tiskin oikealla puolella ja taproomin oluet ovat vasemmalla. Nyt viikonloppuna ei ollut mitään tölkkihässäkkää, väkeä oli silti alkuiltapäivästä paljon. Homma toimi silti mainiosti, sillä jonoa varten oli “ohjainnauhat” ja tarjoilijoita oli runsaasti. Oluet olivat tietysti tuoreita ja hyviä, miinuspuolena oli flightien puuttuminen, puolikasannoksia sentään oli tarjolla. Koska olin myöhemmin menossa Delawareen niin maistoin tietysti aivan tuoreet Dogfish Head -yhteistyöoluet The Veil / Dogfish Head Stout Shuns Cliques ja The Veil / Dogfish Head Dreamz + Realizationz. Jälkimmäisestä on tehty myöhemmin julkaistava punaviinitynnyriversio. Erityisen hyvää oli mehuisa The Veil IdontwanttoBU³ -IPA, josta puuttui humalanpolte, hopburn, joka tuntuu vaivaavan monia NE-ipoja. Paikkana The Veil on aika kliininen. Asiakkaat olivatkin enempi nuoriso/hipsteriosastoa, monessa muussa lähiseudun suositussa panimossa asiakaskunta oli vaihtelevempaa.

Seuraavaksi siirtymä Arden nimikkopaikkaan Ardent Craft Alesiin kivenheitto Veilistä. Iso, suosittu paikka, jonka pihassa “beergarden”. Sisällä tilaaminen suoritettiin tiskillä baariminnalta, jonka jälkeen siirtymä baarimikkojen luokse, joilta sai oluet. Erittäin kätevää ja tehokasta. Ardentissa paikalla oli myös joku hääseurue, hauskaa tuntui olevan. Ardentin oluet olivat korkeintaan keskitasoa.

Ardentin välittömässä läheisyydessä oli Islay Brewing Company. Kaikenikäistä ja näköistä porukkaa paikalla paljon. Täälläkin sai kuuden oluen maistelulautasen, joka sisälsi ihan kohtalaista tavaraa.

Heavy-ümlautin sisältävä Väsen Brewing Company on edelleen samalla alueella kuin edellä mainitut. Mukavan oloisessa isossa taproomissa laitteisto oli näkyvillä lasiseinän takana. Tarjolla peräti 15 omaa olutta, mutta ei maistelusettejä! Pari maistamaani olivat ihan jees. Näin päivä olikin pulkassa ja majoitteen kautta kohti toista Richmond-päivää.

Champion ja tanssiryhmä virittelemässä.

Toinen Richmond-päivä oli sunnuntai, joka tarkoitti että kaupungin keskusta oli varsin hiljainen ja seesteinen. Pirteässä kevätsäässä kiertelimme keskustan nähtävyyksiä. Osavaltion pääkaupunkina Richmondissa oli luonnollisesti muun muassa Capitol-kukkula. Jokivartta kävellessäni spottasin ensin yhden listaamattoman kiinni olleen panimoravintolan ja sitten Southern Railway Taphouse -nimisen paikan, joka olikin auki. Brunssia olisi ollut tarjolla, mutta nyt tyydyin tilaamaan Extra Billy’s The Citrawation -nimisen virginialaisipan.

Ensimmäinen suunniteltu kohde oli Triple Crossing Brewing Company. Mukava pikku taproom hauskassa tiilitalossa. Ei flighteja, mutta puolikkaita kaatoja, joita sai pari kerrallaan. Oluet olivat varsin mainioita, Richmondin parasta kolmannesta. Erityisesti 4,5-volttinen Hoppy Table Beer oli vallan mainio ja juotava.

Keskustan alueella oli myös Champion Brewing Company. Outo iso halli jossa yhdellä sivulla baari, toisella lava ja kolmannella videopelikoneita. Joku tanssiryhmä oli lämmittelemässä iltapäivän esitystä varten. Matkalla vessaan iso vanha pankkiholvi eli paikkaa lienee entinen pankki. Lämmikkeeksi otin päivän keittoa, jota iso kalju kokki kehui ja hyvää se olikin. Oluet eivät sitten taas kovin erikoisia olleetkaan.

Seuraavaksi taas lähelle eilistä Scott’s Additionin aluetta. Three Notch’d Brewing Company RVA Collab House on yksi Three Notch’din neljästä filiaalista. “Collab” tarkoitti tässä tapauksessa erilaisten yritysten kanssa keitettyjä yhteistyöoluita. Uudehko rakennus, kuuden oluen flight irtosi “puoli-ilmaiseksi” eli kahdeksalla taalalla. Oluet olivat Richmondin keskitasoa. The Ghost Pale Ale oli varsin mukava APA.

Castleburgin oluet eivät vakuuttaneet.

Samalla alueella edelleen. Kohteena piti olla isohko Hardywood Park, mutta olivat jo sulkemassa melko aikaisin iltapäivällä. Onneksi heti lähistöltä jenkkityylisestä pikkuostoskeskuksesta (yksi kerros, parkkipaikka edessä) löytyi Castleburg Brewery and Taproom. Jotain puolalaisjuuria tällä, koska seinällä oli Puolan lippu. Kymmenkunta omaa olutta tarjolla, viiden flightin sai kymmenellä taalalla. Varsin kehnohkoja olivat.

Strangeways oli strange.

Richmondin panimokeskittymästä maili, kaksi luoteeseen sijaitsi Strangeways Brewing. Nimi kertoi paikasta, sillä paikka oli erittäin värikäs, eksentrinen, ehkä hippihenkinen. Täältä sai neljän oluen “maisteluymypyröitä”. Valitettavasti maku oli jopa Castleburgia huonompaa.

Viimeisenä kohteena illan jo hämärtyessä oli Richmondin paikoista ehkä legendaarisin: The Answer Brewpub. Iso halli, joka ulkopuolelta muistutti Porin linja-autoasemaa. Tunnelma oli sunnuntai-illalla väsähtänyt. Ihmiset söivät baarissa ilmeisesti samasta rakennuksesta Mekong-ravintolasta hakemiaan take away -annoksia. Melkein 60 hanaa, hyviä vierashanoja, mutta nyt keskityin paikan omiin oluisiin. Sen verran muistin tilatessani, että “Andall”-nimellä tarjotut oluet olivat jonkinlaisia muiden oluista tehtyjä blendejä, jotka eivät olleet Ratebeer-kelpoisia. “Oikeista” oluista sain rakennettua neljän oluen maistelusetin. Varsin hyviä olivat parin pettymyspaikan jälkeen.

Beer is The Answer.

Iltahämärissä majoitukseen ja seuraavana aamuna suunta kohti itää.

Testipenkissä Saimaa olutcocktailit + bonus

Posted on 16.5.2018 by admin

Suomen olutblogistan tulee lähiajat räjähtämään Saimaan olutpostauksista, sillä panimo lähetti lähes kaikille skenen merkittäville ja vähemmän merkittäville hahmoille iiison laatikon korruptio-olutta. Otan omassa blogissani käsittelyyn lähetyksessä olleet olutcocktailit, sillä niitä en ole aiemmin maistanut. Oluiden arviothan löytyvät näppärästi Ratebeerista.

Saimaan tämän kesän The White Lie -sarja koostuu kolmesta olutcocktailista. Ilmeisesti oluen ja erilaisten “cocktail-ainesosien” lisäksi on käytetty cocktaileista tuttuja alkoholeja eli olisivatko nämä nyt sitten niitä limuviinoja? Tuotesarja on tehty yhteistyössä Paradise City Beverages Companyn kanssa. Yhteistyön hedelmänä on aiemmin julkaistu pari olutta. PCBC:n takaa löytyy Son of a Punch -cocktailbaareista tunnettuja tyyppejä (tai ainakin nimet Luca Bertamini ja Sami Benamed).

Saimaan The White Lie Sundog Lemonande (4,9 %)

Tuoteselosteen perusteella sekoitettu Sundog Lageria, verigreippiä, katkerolikööriä ja sitruunaa. Makeahkossa tuoksussa tuleekin esille verigreippi ja liköörimäisyys. Odotin ennakkoon jotakin kovinkin makeaa tuotetta, mutta greippimäinen sitruksisuus yllättää takavasemmalta. Verigreipin hedelmä tulee voimakkaana dominoimaan makua. Vaalea lager lurkkii siellä jossain taustalla, samoin useamman hörpyn jälkeen nouseva perusmakeus. Ilmeisesti tuo käytetty katkero on ollut Aperolia, joten ei ihme että mieleeni ensimmäisenä tuli joku Campari-drinkki. Jos olet Aperolin ja Camparin ystävä, nauti tätä kannusta runsaiden jäiden kera. Pidin pienenä annoksena, pidemmän päälle alkoi hieman puuduttamaan. Menee janojuomana.

Saimaan The White Lie Saimaa Island Ice Tea (4,9 %)

Long Island Ice Tea on klassinen cocktail, jota Suomessa lienee baareissa tilattu lähinnä vanity-arvon vuoksi. Nykylainsäädäntö ilmeisesti sallii baareissakin drinkin tekemisen ilman poikkeuslupaa. Saimaan versiossa on Sun Lageria, Limoncelloa, greippimehua, jääteesiirappia ja limeä eli nyt alkuperäisestä juomasta on lainattu vain nimi, ainesosat ovat jotain aivan muuta. Ice Tean tuoksussa on lähinnä jotain sitrusta ja Fairya. Maku on aika pliisu, tosin niin on pohjaolutkin. Makeahko, jopa sokerinen. Jäätee ei oikein pääse esille eikä limoncellokaan vaikka jonkun verran limettimäistä kirpeyttä onkin. Tämä menee makumaailmaltaan enemminkin sinne käymisteitse valmistettujen makulonkeroiden puolelle. Ei minulla jatkoon.

Saimaan The White Lie Godfather’s Punch (6,0 %)

Kolmas sample on Alko-vahvuinen. Tässä on pohjana PCBC:n kanssa värkättyä Don Wheato White IPA:a, vaniljalikööriä, omenamehua, kanelisiirappia ja limemehua. Punch ei suomeksi käänny punssiksi vaan se tunnetaan meillä boolina eli tuona kaikkien kesäjuhlien kielenkantojen irroittajana. Don Wheato oluena oli muuten Saimaalta yllättävän pirteä, saisonmainen tuote. Olutcocktailissa tuoksu on vahvasti vaniljan ja ehkä kanelin dominoima. Olen varma, että joku Omnipollon jäätelö/milkshake-hirvitys on tuoksunut täsmälleen samalta. Eli olutcocktail Omnipollon hengessä? Maussa vanilja ei ole niin esillä vaan limetti puskee ensin pintaan. Sen jälkeen vanilja, ehkä pientä saison-hiivamaista pippurisuutta, kanelia ja omenaa, kaikkea luvattua siis. Tässäkin cocktailissa kuten Ice Teassa häiritsee päälleliimattu makeus. Sinänsä alkoholiprosentin korotusta ei tällaisessa sekoitteessa maussa huomaa.

Eli aika selkeästi oma suosikkini löytyy Sundogista. Johtuu varmaan siitä, että olen cocktail-osastolla enempi gin tonic -miehiä kuin makeiden sekoitusten harrastaja.

Bonus!!

Koska en blogin puitteissa ala Saimaan lähettämiä oluita sen ihmeemmin käymään läpi niin bonuksena annan laatikossa olleille oluille kesäiset ruokasuositukset! Tämän listan kanssa voitte nyt mennä kesällä kauppaan ruokaostoksille ja kipaista oluthyllyllä hakemassa sopivaa Saimaan olutta:

Saimaa Kaito Lager – loimu- tai savustettu lohi
Saimaa Mosaic Pale Ale – kesäinen ceasar-salaatti
Saimaa Ukonlahti Red Ale – mausteiset tortillat
Saimaa Blonde Ale – juustolautanen
Saimaa Pils – grillimakkara
Saimaa Sun Lager – kiuaslenkki
Saimaa Utula Pale Ale – hampurilaiset
Saimaa Yövesi Dark Lager – BBQ-varras ja kesän vihannekset
Saimaa Weissbier – voissa paistettu ahven ja uudet perunat

Ma võtsin õlu – Tallinn Craft Beer Weekend 2018

Posted on 15.5.2018 by admin

Kolmatta kertaa pappia kyydissä eli Humalablogisti Tallinn Craft Beer Weekendillä (TCBW). Aiemmat seikkailut löytyvät täältä:

* Jytinää Eestissä – Tallinn Craft Beer Weekend 2016
* Eesti (On My Mind) – Tallinn Craft Beer Weekend 2017

TCBW:n suosio on kasvanut jo sellaisiin mittoihin, että lippujen kanssa sai olla hereillä. Ne nimittäin myytiin loppuun ripeästi. Eli kahden päivän piletin hankinta tuli tehtyä jo edellisvuoden puolella. Sinänsä ostaminen verkosta PDF-lippuineen on yksinkertaista ja sadan euron hintaa voi pitää kohtuullisena. Lippuja oli kyllä vapailla markkinoilla vähän ennen tapahtumaa, joten mukaan pääsy olisi kyllä onnistunut vielä viime metreilläkin. Ainakin yhdeksi päiväksi. Tällä kertaa sain matkakumppaniksi vanhan taisteluparini Patrikin (aka oh6gdx). Patrik oli vasta toista kertaa Virossa, joten itse kymmeniä kertoja Tallinnassa käyneenä sain toimia myös matkanjohtajana.

Torstai

Kuten aiemmillakin kerroilla liikkeelle lähdettiin jo torstaina. Helsingissä kopaisimme Sori Taproomissa pari Dougallia ja tsekkasimme Bruuverin. Sitten M/S Starilla yli ja ekana kohteena Kochi Aidad. Tarjolla oli molemmille pääosin vanhoja tuttuja, mutta Koch Vana Tom Epa oli vielä maistamaton. Kochin pullokaapissa olisi kyllä ollut lisääkin. Täältä kävelimme kaupan kautta Kalamajaan, jossa odotti AirBNB-majoituksemme. Sisäänpääsyssä oli pientä hapuilua, mutta sen jälkeen ullakkohuoneistomme rauhallisessa puutalossa osoittautui mainioksi valinnaksi. AirBNB:stä on itselläni ollut nyt hyviä kokemuksia myös Tallinnasta. Mikäli et ole majoitustapaa kokeillut niin tätä linkkiä käyttämällä saat sinä ja minä molemmat “matkustuspisteitä” (=win-win).

Majoitukseen asettauduttuamme oli aika suunnata muutaman sadan metrin päähän rautatieaseman torille, jossa kohteena oli uusi panimoravintola Humalakoda. Viimeksi jouluna Tallinnassa käydessämme paikka oli kiinni ja omien oluiden paneminenkin alkoi vasta tämän vuoden puolella. Vuosi sitten avattu Balti Jaama -tori on varsin hulppea kauppahallimainen, mutta avara “ostoskeskus”. Ruokatiskiä ja ravintolaa on moneen lähtöön. Saman katon alla Selverin valintamyymälässä on ihan kohtalainen olutvalikoimakin (kaikenlaista Fullersin Vintage 2017 lähtien). Humalakodalla oli listalla viisi omaa olutta ja maistelulautasta oli tarjolla. Oluet aika tylsiä. Paras tapaus Kolm ja Poolainsus -sessioipa taisi olla itse asiassa Kolkilla pantu.

Humalakodasta siirryimme seuraavaan kohteeseen. Taptap Tallinn on uusi olutkauppa, joka sijaitsee Rotermannissa aivan Brewdog Tallinnan naapurissa. Olutkaupan lisäksi Taptapissa on kuusi hanaa. Nyt uutuusarvon lisäksi vierailun syynä oli kööpenhaminalaisen Warpigsin tap takeover. Tarjolla oli samaan pohjaan tehtynä neljä erilaista single hop apaa, Watermelon Gose ja Brewski / Warpigs -yhteistyö Brewpigs Mutant Ninja Pilsner. Single hoppien mallaspohja oli vähän outo ja vei parhaan idean oluista. Vesimelonigose maistui kurkulle ja Ninja Pilsner oli melko peruspilssi. Seinän takana Brewdogissa oli vielä Warpigsin Smouldering Holes. Ei sekään oikein hyvää kuvaa sotasikojen nykykunnosta antanut. Taptapissa tapasimme muutaman viikon takaa Charlottesta tutun Gene “Travlr” Bonventren. Gene oli aloittelemassa Baltian turneeta, jolle hän saapui suoraan Brysselistä Cantillon Quintessence -tapahtumasta. Taptapin pulloja paikalliset moittivat kalliiksi, kannattaa kuulemma ostaa Uba ja Humalista tai SIP:stä.

Oli aika suunnata vakiopaikkaan eli Kohtiin. Kohtilla oli TCBW-viikonlopun aikana pidennetyt aukiolot eli avasivat ainakin perjantaina ja lauantaina jo puoliltapäivin. Torstai-illan teemana oli Malduguns -taptakeover. Latvialaiselta Maldugunsilta en ole päässyt panimon parhaita maistamaan eikä niitä nytkään ollut tarjolla. Malduguns / Brewlok -kollabraatio Smagsvars ehkä tarjonnan paras. Paikka oli normityyliin aivan täynnä, varsinkin suomalaisia ja muita TCBW-turisteja. Talon oman valikoiman lisäksi RB-hahmo Marduk oli tuonut Saarenmaalta Pihtla Pruulikodan Pihtla Ölut (sic!) -koduõlutta, joka oli vähän kuin sessiosahtia. Pihtla Pruulikodaa ei saa sekoittaa meille tutumpaan Pihtla Õlleköökiin. Nämä panimot sijaitsevat käytännön vierekkäin. Pruulikoda myy kuulemma suuren osan tuotannostaan etukäteen ja paikalliset käyvät noutamassa omat olutannoksensa omiin saaveihinsa suoraan panimolta.

Torstain aloitus oli varsin rankka. Onneksi Patrikin kanssa älysimme mennä nukkumaan ajoissa. Perjantaihan oli ensimmäinen festaripäivä.

Perjantai

TCBW:llä on hieman erikoiset avaamisajat. Eli perjantaina humppa alkaa kello 17 ja lauantaina kello 16. Perjantain idean vielä ymmärtää, mutta lauantaina kemut voisivat hyvin alkaa parikin tuntia aiemmin. Tämä tarkoitti, että meillä oli koko päivä tuhlattavaksi ennen starttia. Kävimme olutostoksilla SIP:ssä, joka oli sopivalla etäisyydellä majoituksesta. Sen sijaan Uba ja Humal sekä UJH:n uusi taproom jäi tällä reissulla kokonaan välistä. Sitten lounastimme Patrikin kanssa Karja Kelderissä, pitihän minun hänelle näyttää nähtävyyksiä. Maittava annos sisälsi lammaskeiton ja Kiovan kotletin alle viiden euron hintaan. Koska huudeilla oltiin niin pitihän sitä piipahtaa myös Drink Baarissa. Paikka tuntuu nykyään keskittyneen erityisesti virolaisiin pienpanimo-oluisiin.

Kohtissa perjantaille hanoihin olivat vaihtuneet United Gypsies Breweryn tuotteet spinoffeineen. Paikalla olivat UG:n/Humaloven/Kallio Breweryn hessut nauttimassa täytekakkua ja promoamassa tuotteitaan. Itse pidin eniten old skool barley winesta Humalove Tank OMY Series I:sta. Mutta sitten oli aika siirtyä festareiden pariin.

TCBW:n perusteet voitte lukea aiemmin linkatuista 2016 ja 2017 kertomuksista. Tänä vuonna panimokattaus oli pääosin samaa kuin viime vuonnakin, mutta uusiakin mielenkiintoisia tuttavuuksia oli paikalla. Kiinnostavimpina näistä olivat ehkä Arizona Wilderness, Bagby Beer, Jester King, klassinen Mahr’s Bräu, Oxbow ja Stigbergets. Valitettavasti järjestäjä oli ilmeisesti laittanut jakoon viime vuotta enemmän lippuja, sillä paikka alkoi käydä ahtaaksi. Konkreettisimmin tämä näkyi siinä, että suuri osa oluista myytiin loppuun ennen session loppua. Etukäteen laaditut tärppilistat olivat entistä tärkeämpiä. Sinänsä suosituimpiakin oluita sai pienellä jonotuksella pois lukien Omnipollo, jolle oli taas käsittämättömän pitkä jono. Ja kun olivat myyneet ensimmäisen session oluensa niin ennen seuraavaa alkoi jo muodostua uutta jonoa. Itse kiertelin tiskejä rauhalliseen tahtiin aina välillä pysähtyen juttelemaan tuttujen kanssa. Niitä riitti sillä Kultuurikatel veti paikalle taas suomalaisen craftskenen kerman. Oli panijaa, baarihemmoa, blogistia, täppääjää ja vanhan liiton pils-miehiä. Perjantain reilusta kolmestakymmenestä parhaita olivat:

Jester King Black Metal Farmhouse Imperial Stout – Jester Kingin klassinen imppi. Paahteinen, lievän funky hapan, puuta, lakritsaa. Maussa kaikki balanssissa.
Jester King Cerveza de Mezquite – erittäin mielenkiintoinen kompleksinen hapan saison.
Coppertail Saison Foedre Blend – en ole suurin hapanoluiden ystävä, mutta kun ne tehdään taidolla saadaan aikaan oluttaidetta kuten tässä. Vihreää omenaa maukkaalla tavalla, happamuutta, hedelmäisyyttä.
Stockholm / Klackabacken Orchard Saison – yllättävänkin hyvä hieman funky siiderimäinen saison.
Käbliku Post Soviet Nights – vahva imperial stout, jossa runsaasti kellarointipotentiaalia. Kahvia, salmiakkia. Ratebeerin kaikki arviot välillä 3.8-4.0.
Struise Dark Horse – niille jotka tiesivät – festareiden yksi odotetuimpia oluita. Ei ollut jonossa kukaan. Earthmonkin ja kulttiolut Dirty Horsen sekoite. Ja hyväähän se oli. Neljä vuotta bordeaux-tynnyreissä. Balsamicoa, viikunoita ja luumuja. Nam.
Lervig / Hoppin’ Frog Sippin’ Into Darkness Barrel Aged – festareiden yksi odotetuimpia oluita myös muille kuin paatuneimmille diletanteille. Paljon kaikkea … bourbonia, tummaa suklaata ja kaakaota.
Jester King SPON Raspberry & Cherry – kummallisen paljon pidin happamista. No tämäkin taidolla tynnyrikypsytetty: paljon vadelmia, kirsikkaa, lievää happamuutta, loistava juotavuus.

Lauantai

Menimme perjantaina Patrikin kanssa suoraan (Circle K:n hamppareiden kautta) nukkumaan ja valmistatumaan lauantaihin. Tärkeimmät olutpaikat olivat olleet ei-niin-yllättäen ääriään myöden täynnä. Päivän ohjelmassa oli Tommie Sjef Wild Ales -maistelu Taptapissa (tai maistelu järjestettiin ulkona). Tommie Sjef oli itse paikalla ja haastattelin häntä maisteluiden lomassa hetken. Tommie on 24-vuotias hollantilainen, joka jo 18-vuotiaana lähti äitinsä kanssa Belgiaan ja osti eri lambic-panimoilta lambiceita ja alkoi sekoitella niistä omia tuotteitaan. Nykyisin hän tilaa muualta vierrettä. Sen hän kypsyttelee omassa varastohallissaan, joka on täynnä erilaisia tynnyreitä. Vierrettä käytetään erilaisilla villihiivakannoilla ja lopputulos on kombinaatio eri-ikäisiä blendejä erilaisista tynnyreistä ryyditettynä esimerkiksi marjoilla. Tämä oli oma ensikosketukseni tähän erittäin hypetettyyn “panimoon”. Valitettavasti tuotteet jättivät minun hieman kylmäksi. Iisiä mukavaa juotavaa, mutta 30 euron pullohintaan eivät lähelläkään rahansa arvoisia. Ainakaan siis ne neljä maistiaista, jotka tastingissä olivat (Rose, Poos, Wijning ja Salie).

Taptapista siirryimme Patrikin kanssa vain vajaa sata metriä eteenpäin. Flamm-ravintolan erikoisuus ovat Flammkuchenit. Näitä voisi yksinkertaistaen kuvailla ohuiksi pitsoiksi, joissa täytteissä on mm. ranskankermaa. Oikein maukkaita olivat ja voin käydä paikassa toistekin.

Flammista siirryimme perinteisille Tallinn Crap Beer Festivaleille, jotka pidettiin ennen virallisia festareita festaripaikan ulkoseinustalla. Nyt tarjolla oli mm. amerikkalaisia ja virolaisia malt liquereita. Kumpienkin juominen antaa uusia näkökulmia siihen “olutkulttuuriin”, joka on osa metsien miesten ja katujen naisten alkoholin käyttöä. Tänä vuonna kävijät olivat yksimielisiä siitä, että violetin värisellä Four Loko Grapella raapaistiin pohjat. Tosin jäänestoaineelta näyttävällä ja maistuvalla Natty Rush Blue Frostbitella oli oma kannattajakuntansa. Olipa näillä festareilla mukana myös etelädakotalainen chiliolut!

Mutta sitten taas hommiin. Festareille ranneke kädessä pääsee varsin ripeästi vaikka jonoakin ehtii muodostua. Kannattaa mahdollisuuksien mukaan hakea siis ranneke (kahden päivän tai perjantain) etukäteen Speakeasysta. Toisena päivänä Humalablogisti oli pirteämmässä iskussa ja oluitakin ilmestyi reittausvihkoon perjantaita ripeämmin. Päivän parhaita:

Lehe / Cool Head Three Pleasures: Whiskey – suomalais-virolaisena syntyi samaan tuplapukki-pohjaan kolme erilaista olutta. Viskiversio on maukkaan siemailtava.
Anderson’s Hannibal – Red Wine BA – pehmeän paahteinen eikä liikaa punaviinimäinen barley wine.
Lervig Toasted Maple Stout Bourbon Barrel – ehkä festivaalien paras olut. Pehmeän siirappinen, mutta erittäin maukas, tukeva silti tasapainoinen imperial stout. Tulee olemaan vuosilistallani korkealla.
Edge Brewing Vintage 2017 Master Blend – vankka mutta samalla pehmeä. Bourbonia, vaniljaa, makeutta. Nam.
Jester King 分桃 (Fēn táo) – suutasupistavan hapan, mutta hedelmäinen hapanolut. Hieno tasapaino.
Sori Laudatur XVIII – yksinkertainen Heaven Hill -kypsytys, mutta samalla hyvä juotavuus.
Brew Division / Õllenaut Diptych Rakija edition – en tiedä maistuiko tässä rakija, mutta pehmeä kaakaoinen ja maltainen imperial stout.

Pettymyksiäkin mahtui mukaan. Boneyard Notorious IPA3 (RB 100/99) oli selvästi vanhaa, suorastaan crappia maineeseensa verrattuna. Struisen Kamikaze oli melkoista viinaa. Kiinalaisen Jing-A Culture Clash belgiale oli hyvin vaatimaton. En näköjään ole ipa-miehiä kun niitä ei päässyt listoille. Tosin Stigbergets / Omnipollo Uno oli ihan hyvää. Samoin Omnipollon “D”-pilssissä ei ollut mitään vikaa – sen sai jonottamatta!

Poistuimme taas Patrikin kanssa Circle K:n kautta nukkumaan. Jotain ruokakärryjä pitkine jonoineen festareilla kuulemma oli. Eivät vaan palvelleet ennen tai jälkeen tapahtuman. No, eating is cheating kuten vanha sananlasku sanoo.

Sunnuntaina palasimme aamulaivalla Helsinkiin. Ennen kotiin lähtöä ehdin vielä tarkistamaan rempatun Kittysin. Uusi osa näyttää mukavalta. TCBW kutsunee matkajaa taas ensi vuonna.

Otsikko kumartaa virolaisen vappuna kuolleen punk-muusikon Onu Bellan suuntaan. Hänellä on klassikkobiisi nimeltä “Ma Võtsin Viina“.

Muita näkökulmia Tallinn Craft Beer Weekendiin:

Tallinn Craft Beer Weekend 2018 – 80 olutta kahdessa päivässä (Huurteinen.fi)
Kantapöydässä: Kansainvälinen tunnelma Tallinn Craft Beer Weekendin parasta antia (Viisi tähteä)

Kuvia halajavien kannattaa kurkata Instagram-tililleni tbonefin.

USA:n talviturnee 2018 osa 7: Raleigh

Posted on 7.5.2018 by admin

Charlottesta matka jatkui Sir Walter Raleighin mukaan nimettyyn kaupunkiin. Matkalla pysähdys Greenborossa kauniissa puistossa. Raleigh on Pohjois-Carolinan osavaltion pääkaupunki ja suomalaiset urheilun ystävät ehkä tietävät paikan NHL-seura Carolina Hurricanesin kotikaupunkina. Muuten kaupunkia tuskin moni osaa kartalle laittaa. Raleighissa on parisenkymmentä panimoa, muttei varsinaisia tuttuja nimiä edes hc-harrastajille.

Raleighissa taproom-bongailtu on siinä mielessä helppoa, että kaupungista löytyy pari keskittymää, jossa panimoita on lähietäisyydellä useampia. Me saavuimme ensin downtownin alueelle. Ensimmäisenä vuorossa oli Trophy Brewing Companyn pitseria-brewpub eli olutta ja pitsaa. Leppoisa paikka, jossa pienehköjen sisätilojen lisäksi terassitilaa ulkona. Pitsa oli ihan kelpo (pitsa kahdelle 20 USD) ja neljän sämplerin oluet olivat “ihan ok” -tasoa. Ei mikään ykkösprioriteerin kohde Raleighissa. Muutaman minuutin siirtymän jälkeen vuorossa oli Clouds Brewing. Hiukan “upscale”-tyylinen sporttibaari, jossa myös neljän oluet flight. 42nd. St. Oyster Stout (viereisen ravintolan nimi) oli hyvä, mutta oluet keskinkertaisia. Sen verran iso paikka kyseessä, että baaritiskillä istuessani jäi huomaamatta paikan itsepalveluhanat, joita olisi siis pitänyt olla tarjolla. Tobacco Road Sports Cafe sijaitsi melkein vieressä. Tämäkin uudehko paikka ja sporttibaari myös. Ei lärvilautasta, mutta tarjoilivat pieniä kaatoja. Jäi mieleen erittäin baariminnan ystävällisestä ja ripeästä palvelusta. Maistetuista miellyttävin oli Nightshade-stout. Vielä kävelyetäisyydellä näistä oli Little City Brewing, mutta ennakkotiedoista poiketen ovi oli kiinni.

Koska Raleigh ei tarjonnut mitään olennaisia nähtävyyksiä siirryimme hieman keskustan ulkopuolelle koilliseen alueelle, jossa oli paljon teollisuushalleja ja erilaisia toimistorakennuksia. Täällä kilometrin ympyrän sisällä sijaitsee viisi panimoa. Big Boss Brewing Company ensimmäinen kohde. Iso avara varastohalli, jossa hyvin tilaa. Täälläkin neljän oluen sämpleri. Raleighin tasolla parasta kolmannesta. Big Bossilta on parisataa metriä kävelyä Lynnwood Brewing Concerniin. Iso paikka, joka perjantain alkuillasta oli täynnä ihmisiä. Ulkona päivysti grillivaunu. “Native taco” paljastui “munkkitaikinasta” tehdyksi pohjaksi, jonka päällä jauhelihaa ja muuta asiaan kuuluvaa. Myöhemmin internet paljasti, että kyseessä ei sentään ollut kärryn oma viritys. Mutta “Indian tacoa”, “Native tacoa” tai “Navajo tacoa” tilatessasi et saa mitään meksikolaistyylistä… Lynnwoodilla oli peräti parikymmentä omaa olutta raanassa. Neljän flight täälläkin, Drop Bear Australian Pale Ale oli ehkä päivän paras olut. Lähellä oli myös Sub Noir Brewing Company. Outo paikka, joka panimon sijaan muistutti teollisuusalueella olevaa toimistoa. Pari pöytää, karu toimistointeriööri, halvanoloinen baaritiski, muutama oma olut, ei wifiä, ei sämplereitä. Maistoin pari olutta, en tykännyt. Stoutissa oli käytetty Count Chocula -suklaamuroja.

Kolmen panimon ryppäästä oli puolisen kilometriä päivän kahdelle viimeiselle kohteelle. Neuse River Brewing Company oli melko tyypillinen jenkkitaproom. Kymmenkunta omaa olutta raanoissa. Tynnyreitä seinällä, pitkiä pöytiä, rapsuteltavia koiria ja täälläkin ruokakärry. Muuten mukava paikka, mutta oluet olivat tylsiä ja keskinkertaisia. Aivan vieressä oli toinen vastaavanlainen taproom teollisuushallissa: Nickelpoint Brewing Company. Palvelu oli mukavaa ja viiden “lärvilautanen” tarjolla. Valitettavasti Nickelpointin oluet olivat kehnoja. Niin olisin halunnut pitää esimerkiksi Nickelator-nimisestä doppelbockista. Päivä oli pitkä ja koetteli beerhuntterin voimia. Onneksi Raleighin majoitus oli upea Marriotin “villa”, joka ei kuitenkaan maksanut maltaita. Seuraavaksi matka suuntautui uuteen osavaltioon.

USA:n talviturnee 2018 osa 6: Charlotte

Posted on 1.5.2018 by admin

Ashevillestä seuraava kohde oli Charlotte. Ajoimme matkan pidemmän kautta, sillä tarkoituksena oli käydä koukkaamassa Etelä-Carolinan “osavaltiopiste”. Aamulla matka suuntautuikin ensin Spartanburgiin ja sieltä kohti Charlottea. Matkalla I-85:lla piti luonnollisesti pysähtyä Gaffneyn kaupungin liepeillä ihmettelemässä kaupungin persikannäköistä vesitornia, Peachoidia. Gaffney nousi maailmanmaineeseen House of Cardsin pääjehu Francis Underwoodin kotikaupunkina ja Peachoid oli keskeisessä roolissa ensimmäisen tuotantokauden kolmannessa jaksossa.

Gaffneyn Peachoid

Charlotte lienee suomalaisille suhteellisen outo kaupunki vaikka asukkaita on yli 800000. Urheilufanit voivat tietää sen NFL:n Pantherseista ja NBA:n Hornetseista. Charlotte on myös (luonnollisesti) olutkaupunki. Kaupungissa on yli 20 panimoa. Me vierailimme ensin niistä uusimmassa eli Divine Barrel Brewingissä. Tavoite oli kylläkin löytää saman kadun toinen panimo, Bold Missy Brewery, mutta ensinmainittu tuli ensimmäisenä vahingossa eteen. Bold Missy oli vieläpä kiinni. Divine Barrelilla oli uutuuttaan hohtava isohko taproom, kliinisen puhtaat omat oluet ja mukava, ystävällinen palvelu. Seuraavana matka jatkui Heist Brewerylle. Heist sijaitsi NoDan kaupunginosassa, joka on entistä tekstiiliteollisuusaluetta, mutta joka nyt tunnetaan taidekaupunginosana. Heist on varsin iso panimoravintola. Sen tarjonta koostui pitkälti erilaisista ipoista, sameista neipoista. Niitä yhdisti tietynlainen humalapolte ja samanlainen makuprofiili. Heistissa on myös ravintola, mutta kannattaa suunnata samalla tontilla olevaan Benny’s Pennelosiin, joka tarjoaa mahtavankokoisia ja maukkaita pitsaslaisseja.

Franco, Gene, Timo

Heistista suuntasimme NoDan craft-keskukseen Salud Cerveceria -olutbaariin. Hyvän valikoiman baari on nyt laajentunut panimoravintolaksi. Yläkerrassa tarjolla oli omia tuotteita, muutamia vierashanoja sekä kahvia. Alakerrassa sitten muuta hanaa ja laaja pullovalikoima. Saludiin sovin treffit nykyisin Charlottessa asuvan Gene Bonventren kanssa. Gene on legendaarinen Ratebeer-hahmo nimimerkillä Travlr. Travlr nikkinsä mukaisesti matkustaa ympäri maailmaa metsästämässä uusia oluita. Tätä kirjoittaessa lukema on 27403. Suomessa viime kesänä vieraillut Gene on Humalablogistin tavoin menossa toukokuun alussa Tallinnaan TCBW-tapahtumaan. Tallinnakin on Genelle tuttu (“kun olin Naton hommissa 90-luvulla, kävin siellä usein”). Genellä oli mukanaan italialainen Franco, jonka kanssa he virittelevät Charlotteen mustalaispanimoa. Francolla on kotioluttaustaa ja on Italiasta käsin joskus ollut tekemässä Cantillonilla jotakin olutta. Poikien kanssa juttu lensi mukavasti ja ilta kääntyikin siihen pisteeseen, että oli aika siirtyä hotellille. Heti seuraavana aamuna matka jatkuisi Raleighiin.

USA:n talviturnee 2018 osa 5: Asheville

Posted on 26.4.2018 by admin

Wicked Weed Funkatorium

Athens jäi yhden yön visiitiksi. Nyt suunta oli kohti pohjoista ja koillista. Maisemat muuttuivat mielenkiintoisiksi. Appalakkien vuoristo alkoi hallita maisemaa ja tie kulki kansallispuistoalueiden läpi. Aamupäivän aikana saavutimme Pohjois-Carolinan osavaltion. Pian osavaltioon saavuttaessa tien laidassa näkyi Lazy Hiker -panimon mainoskyltti. Hyvä syy piipahtaa Franklinin pikkukaupungissa. Kaupungissa on alle 4000 asukasta, mutta se ei estä heitä kutsumasta paikkakuntaa “Maailman jalokivien pääkaupungiksi”. Wikipedia listaa kuuluisien paikkakuntalaisten joukkoon mm. “Angelin putousten löytäjän isän”. Lazy Hiker löytyi läheltä keskustaa, mutta se oli vielä kiinni! Ikkunan takana kuikuilessa wc-siivouspuuhissa ollut tyttö tuli kuitenkin avaamaan oven ja kertomaan paikan avaavan vasta tunnin kuluttua. Hän kuitenkin jatkoi – “no, voitte kuitenkin ostaa olutta mukaan jos teillä on luottokortti!”. Hiukan Lazy Bikeria kyytiin ja eteenpäin …

Ruokatauko päätettiin pitää Waynesvillen kaupungissa. Erittäin idyllisessä kaupunkikeskustassa oli myös kolme panimoravintolaa: paljastui, että yksi niistä oli tiistaina kiinni, toinen aukesi vasta iltapäivällä ja kolmas oli ilmeisesti remontissa. Koin siis Arden kohtalon. Kävimme kuitenkin Bojumin panimon vieressä syömässä Fire Fly -ravintolassa, jonka hanoista löytyi paikallisen panimon olut. Nyt oli ratkaistavana vielä koukatako etelään Oskar Bluesin Brevardin panimolle vai lähemmäs Ashevilleä Sierra Nevadan NC-filiaaliin. Päädyimme jälkimmäiseen. Sierra Nevadan “matkailukeskus” löytyi maaseudun rauhasta reilu parikymmentä kilometriä Ashevillen keskustasta etelään. Hulppean paikan sisääntulo tapahtui metallisten humalakäpyveistosten reunustamaa metsätietä antaen vaikutelman enemminkin äveriäiden herrojen golfklubille saapumisesta kuin modernista panimosta. Itse paikka oli todellinen “Disneyland”. Isoja olivat niin tuotantotilat, panimon kauppa kuin ravintola-taproomkin. Sierra Nevada NC tuottaa osittain samoja oluita kuin Kalifornian pääpaikka, mutta myös omia spesiaalieriä, joita oli mahdollista testata baarin “lärvilautasten” muodossa. Palvelu oli hyvää ja tarinoiden mukaan myös ruoka. Ainakin testattu juustokakku oli. Myös oluet olivat hienossa iskussa. Kun olet käynyt riittävän monessa teollisuushallin nurkassa niin tämä edustaa sitä toista ääripäätä.

Ashevillessä tsekattiin sisään hotelliin – samaan missä Arde viime vuonna. Tällä kertaa ei sattumalta kuten Portlandissa aikoinaan vaan vinkattuna. Lokaatio keskustan kyljessä kävelyetäisyydellä oli mainio. Asheville oli yksi retken suunnittelun keskipisteistä. Tarunhohtoisen maineen craft beer -maailmassa kaupunki on saanut lukuisista panimoistaan. Suunnilleen asukasluvultaan Porin kokoisessa (ja pinta-alaltaan pienemmässä) kaupungissa on tätä nykyä lähes 30 panimoa. Näistä vieläpä lähes puolet käytännössä kävelyetäisyydellä. Tusina panimoista sijaitsee keskustassa suunnilleen 1 kilometri kertaa 400 metriä -kokoisen suorakaiteen sisällä. Ashevillen seutu itsessään ei sisällä mitään kovin pakollisia nähtävyyksiä. Seutukunnan turistimagneetti on hulppea Vanderbiltin rahasuvun Biltmore Estate. Mahdolliset turistilaumat ja 65 taalan sisäänpääsy ei saanut meitä lähtemään paikalle.

Aloitimme tiistai-iltana Lexington Avenue Brewerysta. Hiukan niukasti valaistu panimopubin ja ravintolan yhdistelmä, jossa oluiden lisäksi mm. cocktaileja. Lexington tarjosi ennaltamäärätyn flightin. Oluet olivat Ashevillen alakvartaalia. Seuraavaksi One Worldiin, jossa pieni kyltti kadulla ohjasi pienelle kujalle. Kujalta löytyneen oven avaaminen johti portaat alas hämärään baariin. Paikka vaikutti sellaiselta, jossa voisi törmätä happopäihin tai motoristeihin. Lopulta paikka asiakkaineen ja henkilökuntineen paljastuivat aivan “normaaleiksi”. Tarjolla oli noin kymmenen omaa olutta ja viiden sämpleri. Tämäkin paikka laadultaan ei ollut kovin erikoinen.

One Worldista oli seuraavana illallispaikaksi valittu Wicked Weed. Wicked Weed on luultavasti Ashevillen maineikkain paikka, ja sen taannoinen myynti Anheuser Buschille aiheutti craft-maailmassa suuren metsuripartojen pärinän. Suosioon se taida olla vaikuttanut, tiistai-iltana asiakkaita riitti ja henkilökuntaa oli ns. pilvin pimein – mahtoiko 20 henkeä riittää. Ruoka oli erittäin hyvää ja sen kylkeen otin viiden oluen flightin. Kaikki oluet ihan kelpo kamaa. Alakerran vessaan mennessäni vasta bongasin varsinaisen taproomin. Jos yläkerta oli ns. siisti ruokaravintola, alhaalla oli selvää dive bar -meininkiä. Wicked Weedistä matka jatkui vielä Bhramari Brewingiin. Taproomissa oli oma hippitunnelmansa ja rento palvelu. Oluet olivat Ashevillen mittakaavassa keskitasoa.

Seuraavana aamuna aloitimme kävelyretken hotellista (Four Points by Sheraton) keskustasta poispäin pienelle kauppakierrokselle. Aamu oli lumisateinen ja lämpötila nollassa. Lumi tosin suli maahan iskeytyessään. Pohjois-Carolinan pohjoisosan koulut oli suljettu ja Ashevillessäkin koulupäivä alkoi pari tuntia myöhässä … Ensimmäinen yllätys oli törmääminen Moogin tehtaaseen! Kyllä, legendaarista Moogia valmistetaan nykyään Ashevillessa pienehkössä pajassa. Aivan vieressä oli Habitatin panimoravintola, mutta se aukesi vasta päivemmällä, joten jäi käymättä. Kävimme sitten tutkimassa paikallisen Whole Foodsin ja Trader Joe’sin (ruokakauppaketju, jonka kaikki tuotteet ovat Trader Joe-merkkiä).

Sitten kohti keskustaa. Paikkoja täytyi priorisoida sen mukaan miten ne päivällä aukesivat. Weinhausin viini- ja olutkaupassa oli muutama hana, joista otin Ashevillestä itään sijaitsevan Pisgahin Pale Alea. Sieltä kohti keskustan eteläosaa ja South Slopea. Ensimmäisenä vuorossa Asheville Pizza and Brewing Company, sillä se avaa ovensa jo kello 11. Paikka itsessään oli valoisa ja kiva, palvelu myös. Baariminna näytti Sinead O’Connorin ja Dolores O’Riordanin kadonneelta siskolta. Oluet valitettavasti olivat keskinkertaisia.

Seuraavana oltiinkin ytimessä eli South Slopella. Lyhyt piipahdus Tasty Beverage Co.-olutkaupassa – mielenkiintoinen paikka, mutta emme nyt ostaneet ja juoneet mitään. Ensimmäisenä tasting-vuorossa Green Man, jonka toisessa päässä on jonkinlainen baari ja toisessa päässä ilmava useampikerroksinen taproom, johon me menimme. Kaikki neljä maistettua olutta erittäin hyviä, parhaimpana ehkä imperial stout Green Man None More Black. Green Man kuuluu Ashevillen yläkvartaaliin. Seuraavana vain lyhyen kulman taakse ryömimisen jälkeen vuorossa intiaaninimen ottanut Catawba Brewing, Isohko ilmava tila tässäkin taproomissa. Peräti 24 hanaa. Catawban kotipaikka on Morgantonissa, mutta South Slopella pannaan pienempiä eriä. Panimolla on myös kolmas lokaatio Charlottessa. Oluet olivat mukavaa keskitasoa. Sata metriä eteenpäin ja oltiin Twin Leaf Breweryssä. Paljon puuta, paljon tilaa, muutama koirakin asiakkaana. Oluet keskitasoa tai alle. Pari minuuttia kävelyä ja vuorossa Ashevillen raskaaseen osastoon kuuluva Burial. Räsistyneen rakennuksen seinässä muraali, jossa Tom Selleck ja Sloth kaulailevat. Sisällä lisää hippiviboja. Hanakeppeinä kaikenlaista sirpistä lähtien. Burialin oluet ovat parhaimmillaan loistavia, nyt settiin valikoitu ehkä aavistuksen tylsää, mutta laadukasta tuotantoa. Burialilta vielä lyhyt loikka Wicked Weediin – nyt heidän tynnyrikypsytyshalliinsa Funkatoriumiin. Mahtava määrä isoja tynnyreitä anniskelutilojen reunoilla ja ympärillä. Erikoistunut happamiin siis – kaikki maistetut kovaa kamaa. Päivään oli mahtunut riittävästi olutta. Vielä syömään paikalliseen meksikolaispaikkaan ja hotellille. Ytimen paikoista mm. Monks Cafe ja Hi-Wire jäivät seuraavaan kertaan.

Jos olet vain piipahtamassa Ashevillessä niin käy näissä: Wicked Weed & Wicked Weed Funkatorium, Bhramari, Green Man ja Burial. Meillä matka jatkui kohti Charlottea.

Helsinki Beer Festival 2018 raporttia

Posted on 17.4.2018 by admin

HBF, Helsinki Beer Festival vietti 20-vuotisjuhlaansa tutusti Kaapelitehtaalla. Humalablogisti laskee käyneensä 15 kertaa festareilla, joten jonkinlaista näkökulmaakin on asioihin tullut. Ihan hyvään suuntaan on menty, sillä kekkerit olivat tänä vuonna varsin mukavat.

Nämä lienevät niitä kuuluisia “oluthörhöjä”

Saavuin paikalle perjantaina HBF:n avatessa ovensa ammattilaistuntien merkeissä päivällä. Porukkaa tuntui olevan alkutuntien aikana paikalla aika paljon. Jäi vaikutelma, että pro-lippuja oli jaettu juhlavuonna varsin vapaalla kädellä. Tänä vuonna festareiden teemamaaksi ilmoitettiin Slovenia. HBF-jengi ei kuitenkaan malttanut tyytyä pelkkään Sloveniaan vaan kävi samalla reissulla Italiassa, Itävallassa ja Kroatiassa. Tuttuun tapaan tarjottiin myös HBF:n Belgia-osastoa ja jopa viime vuoden unkarilaisia teemaoluita. Festareiden ohjelmassa Slovenia oli huomioitu lähinnä parin tastingin verran. Mukana oli myös useampi Belgi-osasto ja taisipa Belgian Suomen suurlähettiläs avata kemut, joten teema vähin äänin liukui ehkä Belgian suunnalle.

Kotimaista tarjontaa värittivät uudehkot pienet panimot. Moni aiempina vuosina paikalta tuttu oli syystä tai toisesta jäänyt nyt kotiin. Mukana oli mm. 8-Bit, Kiiski, Etko, Hailuoto, Olari ja Kiiski harvinaisempina festarituttavuuksina. Muutama kotimainen löytyi Juomatalo Pikkulinnun tiskiltä. Kiinnostavia maahantuojia mukana oli kovin vähän, Pienillä sentään tarjonnassa esimerkiksi Brewskin ja Brew By Numbersin oluita. Erikoisuuksina yläkerrassa HBF:llä oli kolme kotimaista real alea.

Järjestelyt HBF:llä olivat varsin toimivat. Palautetta aiemmilta vuosilta oli selvästi kuunneltu. Katon pornokohdevalot oli poistettu. Infotiskin päästä sai juomavettä ja lasinpesupisteitäkin oli riittävästi. Lasitiskin viereen oli ilmestynyt wc-kyltit ja kappas niinpä siellä olikin toilettitilaa. Maksutapana oli edelleen korkkipoletit – tavallaan toimiva systeemi, mutta monet muut olutfestarit ovat jo siirtyneet ladattaviin maksukortteihin. Muutama tuttu kaipasi istumapenkkien lisäksi lisää seisomapöytiä, joihin voisi hetkeksi laskea tuoppinsa. Lasitiskin vierestä ehkä löytyisikin vielä tilaa tällaisille lisäpöydille. Festarilasin mallikaan ei ollut toivoton pinttimuki. Musiikin mölyn pystyin välttämään, sillä molempina päivänä cover-pumput aloittivat vasta klo 22:30, jolloin olin jo poistunut paikalta. Ruokaakin oli tarjolla, mutta tällä kertaa jätin aterioimiset ennen ja jälkeen festareiden. Burgerikärryllä kävin kääntymässä todetakseni jonon toivottomaksi.

Real ale -tiskin henkilökunta edusti pysyvyyttä

Otin kaksi päivää festareilla ns. löysin rantein – sosiaaliset tilanteet veivät aikaa ammattimaisemmalta reittausotteelta. Kollegablogisteja oli erityisesti perjantaina paikalla runsaasti. Tervehdittyä ja ajatuksia vaihdettua tuli ainakin Arden, Tuopillisen Jounin, Tuopin ääressä Arton, Keikyblogin Kimmo-Pekan, Bönthöö-Teemun ja Brewniversen Janin kanssa. Pari muutakin tuli naamalta bongattua. Osaa blogisteista oli torstaina syöttänyt ja juottanut Belgian suurlähetystö vaikka seurapiiriblogisti väittikin olleensa ainoa olutblogimedia paikalla. No, me päättelimme hänen laskevan olutblogiksi vain Olutoppaan vuoden olutblogipalkinnon saaneet. Festariyleisössä toki oli runsaasti myös vapaapäivää viettäneitä tuttuja panimoedustajia muun muassa Vaasasta, Porista ja Tampereelta.

Itse päätin ulkomaisesta tarjonnasta huolimatta keskittyä kotimaisiin yrittäjiin. Uusin ipoihin tuli hiukan petyttyä. Päälimmäinen maku aika monessakin oli nimittäin mansikkahillo. Vahvat ja tummat oluet kuitenkin pelastivat paljon. Festareiden paras olut saattoikin olla Olutpajan uusi imperial stout Keinuhevonen. Olarin Panimon Dips on the Cacao Nibs ja Tujun Lehmus Roastery Lesoilu Stout olivat mainioita myös. Tujun Vihtahousu ja Pyynikin Two Broken Ribs menivät odotuksiin nähden hiukan pettymysosastolle. Vaaleammasta kamasta parasta A-ryhmää olivat Takatalo ja Tompurin Savubock, Suomenlinnan FAB Blonde DIPA ja Bryggeri Helsingin Tulip Blond. Keudan One Pint Lager oli yllättävänkin hyvä, sen sijaan saman panimon Saison aivan hirveä. Ulkomaan osastolta Reservoir Dogs Black Hole #50 oli ainoa maistettu slovenialainen ja hyvä imperial stout olikin. Brew By Numbers 65/01 DDH IPA Number One ei tarjonnut onneksi mansikkahilloa vaikka turhankin pellettinen olikin makuuni.

Positiivisen puolelle menee tämän vuoden HBF. Kivaa oli, mitään ei jäänyt hampaankoloon. Liikaa maisteltavaa, liian vähän aikaa, paljon tuttuja. Ensi vuonna taas uusiksi.

USA:n talviturnee 2018 osa 4: Athens, Georgia

Posted on 11.4.2018 by admin

Maanantaipäivä ja nyt suuntasimme Atlantan itäpuolen naapurikaupunkiin Athensiin. Sadantuhannen asukkaan kaupunki ei ole kokoonsa nähden mitenkään erityisen hohdokas olutkaupunki, mutta jotain löytyy sieltäkin. Iso syy vierailulle oli kuitenkin musiikillinen pyhiinvaellusmatka. Musiikkimaailmalle Athens on antanut The B-52’sin, Widespread Panicin ja Indigo Girlsin sekä erityisesti R.E.M.:n.

R.E.M.-yhtyeeseen minulla oli erityinen suhde yhtyeen vielä ollessa aktiivinen. Näin yhtyeen livenä kaikkiaan kuusi kertaa, joista viisi jopa eturivistä. Albumit ostin Out of Timesta lähtien aina heti ilmestymishetkellä. 1990-luvun loppupuolella perustin yhtyeelle suomenkielisen postituslistan, jonka puitteissa hääräsimme mm. yhtyeen Suomen keikoilla. R.E.M.:n musiikillinen anti heikkeni 2000-luvun edetessä ja sen hajottua 2011 en enää ole samalla pieteetillä yhtyettä kuunnellut. Mutta nyt tuli siis mahdollisuus käydä Georgian yliopistokaupungissa Athensissa, joka leimallisesti tunnetaan R.E.M.:n kotikaupunkina.

Aamupäivän koleassa pikkusateessa reippailimme läpi R.E.M.-kohteita. Näitä muun muassa olivat:
* St Mary’s Episcopal Church – paikasta on jäljellä vain punainen torni. Täällä vielä nimeämätön yhtye heitti ensimmäisen keikkansa 5.4.1980. Hylätyssä kirkossa yhtyeen jäsenet alkuaikoina myös oleskelivat ja harjoittelivat. Kirkon jämiä oltiin purkamassa, mutta kulttuuripiireissä sitä pidettiin liian merkittävänä maamerkkinä.
* Murmur Railroad Trestle – Murmur-albumin takakannen kuvassa oleva puinen vanha hieno rautatiesilta. Tunnetaan paikallisesti ja mm. Googlen kartassa juuri Murmur Railroad Trestlen nimellä.
* Weaver D’s Delicious Fine Food – kävimme lounaalla Dexter Weaverin pienessä ravintolassa syömässä rehtiä kotiruokaa. Paikan slogan löytyy sen kyltistä: “Automatic for the People” antoi nimen R.E.M.:n kuuluisimmalle levylle.
* 40 Watt Club – legendaarinen musiikkiklubi, jossa R.E.M. soitteli alkuaikoina paljon keikkojaan.
* Wuxtry Records – levykauppa, jossa töissä ollessaan Peter Buck tapasi Michael Stipen.

Mutta olihan siellä oluttakin. Maanantaipäivä antoi omat haasteensa, sillä Athensin keskustassa sijaitseva Creature Comforts oli kiinni. Kovat panotouhut siellä tuntui olevan menossa. Athensissa toimii myös melko tunnettu craft brewery Terrapin, mutta senkään taproom ei ole auki alkuviikosta. Ydinkeskustasta löytyi myös Copper Creek Brewing Company, mutta se on lopettanut vuodenvaihteen tienoilla. Sattumalta entinen omistaja tuli paikalle ikkunaa ihmetellessämme ja vaihdoimme muutaman sanan. Mahdollisesti panimo jatkaa uusin voimin tulevaisuudessa. Samassa korttelissa Creature Comfortsin kanssa on The Rook & Pawn -niminen baari. Sen hanasta löytyikin muutama kotikylän panimon todellinen lähiolut. Erityisesti Get Comfortable IPA #5 oli eräs reissun parhaista ipoista. Paikan valikoima on aika pieni (5-6 hanaa), mutta tutustumisen arvoinen paikka. Kovin kaukana ei ollut myöskään melko maineikas Trappeze Pub. Tarjolla oli yli 30 hanaa ja laaja pullolista. Päädyin juomaan neljä Trappezen 10-vuotisjuhlaa varten tehtyä spessua. Yleinen vaikutelma oli, että tuotteet eivät olleet ihan parhaassa iskussa. On kuitenkin must-paikka Athensissa. Joku J. Keskisarja oli käynyt täälläkin …

Majoituimme jonkin matkaa keskustan ulkopuolelle motelliin. “Sattumalta” aivan lähistöllä oli Five Points Bottle Shop -pullokauppa. Valikoimaan kuului kait lähemmäs tuhat erilaista olutta. Iso osa tyylikkäästi kylmäkaapeissa. Vaikka tyypilliseen tapaan monet oluet olivat siksareina, kaupassa oli hyvä valikoima myös “singlejä” (ja isoja pulloja). Täältä löysin Viron oluthönöjä varten Mississippin osavaltiopisteen. Palvelu oli todella ystävällistä ja suosittelen tätä paikkaa jos satutte alueella pyörimään.

Seuraavana aamuna matka jatkui kohti pohjoista …

USA:n talviturnee 2018 osa 3: Tennessee ja Alabama

Posted on 10.4.2018 by admin

Sunnuntaipäivän tavoitteena oli kahden “osavaltiopisteen” hakeminen: Tennessee ja Alabama. Tällä reissulla molempiin oli mahdollisuus tehdä vain raapaisu, olimmehan matkalla itään ja nämä sijaitsivat länteen ja luoteeseen reitiltä. Aamupalaksi sai kelvata tankkaustauolla Mäkkärin aamiainen (“kiireessä kelpaa huonompikin eväs”). Näyttikin olevan myös paikallisten suosima. Sunnuntaiaamuna hiukan ennen kymmentä paikallinen oli lähes täynnä, sekä sisällä että autojonossa. Mikä näitä jenkkejä vaivaa …
Pikkusateessa menomatkalla pysähdys Old Car Cityyn. Mikä se on … katso täältä.

Heti osavaltiorajan jälkeen sijaitseva Chattanooga tuli maailman tietoisuuteen Glenn Millerin vuonna 1941 levyttämän swing-klassikon “Chattanooga Choo Choo” myötä. Chattanooga Choo Choo oli Cincinnati Southern Railwayn höyryveturi, jota luonnollisesti kävimme tutkimassa kaupungin rautatieasemalle rakennetussa museossa. Yhteen museovaunuun oli hiljattain avattu “itsepalveluperiaatteella” toimiva craft beer -baari “American Draft”, joka valitettavasti näin sunnuntaiaamupäivällä oli kiinni.

Chattanooga on melko vilkas olutkaupunki. Kaupungista löytyy nimittäin kymmenkunta panimoa/panimoravintolaa. Päivällä kävimme katsastamassa kaksi. Terminal BrewHouse sijaitsee aivan aseman nurkilla mielenkiintoisessa vanhassa tiilitalossa. Mukavanoloisessa panimoravintolassa oli tarjolla seitsemän oluen flight. Vaikka Ratebeer on jotkut oluista arvottanut huippupisteisiin, eivät ne täällä kovin huippuiskussa vaikuttaneet olevan. Paras näistä, Magnum PA oli perinteinen, mukava jenkki-ipa. Huonoin eli bock maistui osittain jopa etikalta.

Terminal Brewhouse, Chattanooga, TN

Toinen kohde Chattanooga Brewing Company sijaitsi vartin kävelymatkan päässä edellisestä. Panimon pari vuotta vanhat tilat olivat parikymmentätuhatta vetävän paikallisen yliopiston palloilujoukkueiden stadionin vieressä. Nyt ei ollut peliä, sunnuntain keskipäivän jälkeen paikalla hienoissa moderneissa tiloissa oli puolisen tusinaa asiakasta. Kuuden oluen flightin tuotteet olivat hyvässä iskussa, mutta ne eivät olleet kauhean mielenkiintoisia. Maltaisessa Winter Warmerissa oli pähkinäisyyttä ja lämmittävää alkoholia. Retken tässä vaiheessa sää tosin oli vielä mukavan lämmin ilman lämmikettäkin.

Muut Chattanoogan paikat jäivät nyt käymättä. Ne olivat kauempana keskustasta ja/tai aukesivat vasta myöhemmin iltapäivällä. Sunnuntaina viinakaupat/olutkaupat olivat kiinni niinpä ostin CBC:ltä yhden siksarin brown alea. Olihan yksi vierailun tarkoituksista saada monsieur Willförille Vaasaan tennesseeläistä olutta.

Sweet Home Alabama. Matka jatkui todella hienoja pienempiä teitä Alabamaan. Olin scoutannut sieltä Annistonin kaupungin aivan osavaltion itäosista, jossa olisi sunnuntaina sopivasti auki oleva Cheaha Brewing Company. Selvisi kyllä sittemmin, että J. Keskisarja oli käynyt paikalla … Anniston on vain reilun 20000 asukkaan pikkukaupunki. Kaupunki on “kuuluisa” Yhdysvaltain suurimmasta tuolista. Jäi näkemättä. Kaupunki oli sunnuntaina todella hiljainen. Lähestyessämme panimoa mielessä kävi, että mahtaako täältä mitään löytyä. Sen verran autiota ja ränsistynyttä seutu oli. Määränpäästä löytyi kuitenkin varsin mielenkiintoinen panimo rakennettuna vanhaan rautatierakennukseen. Yhden laajan huoneen ravintola oli viihtyisä. Omia oluita oli tarjolla peräti 16. Panimon tuotteita sai kuuden oluen flightissa ja ruoka oli kohtalaisen hyvää, oluista ei jää paljoa lapsille kerrottavaa. Eivät ne pahoja olleet, mutta kovin tyypillistä perus brewpub-kauraa. Setin paras oli puhdaspiirteinen Ladiga Oatmeal Stout. Kuten monessa muussakin paikassa, täälläkin oli tehty Pyhälle Patrikille kausiolutta (Dry Irish Stout).

Annistonista palasimme hotelliin Atlantaan. Seuraavana päivänä, maanantaina, matka jatkuisi kohti itää.