Testipenkissä Mufloni Islay Stout ja Imperial Islay Stout

Humalablogistia lähestyi alkoholitukkuri/maahantuoja Beverages Partners Finland Oy ja halusi ilahduttaa uusilla tuotteillaan eli porilaisen Beer Hunter’sin Islay Imperial Stoutilla ja kevyemmällä Islay Stoutilla. Mikäs siinä, tosin tässä tapauksessa kävi niin, että ennen tuotenäytteiden saapumista ehdin jo ostaa panimokaupalta samat tuotteet ja maistella ne jo alustavasti raanastakin. Mutta nyt on aika syventyä kotona hermeettisissä olosuhteissa uutuuskaksikkoon.

Porilaisravintola Beer Hunter’s on ollut osa omaa olutharrastustani sen koko ajan ja 25 vuotta täyttävän perheyrityksen tarinaa ei tarvinne tässä yhteydessä sen kummemin kerrata. Selvitetään siis mistä tässä Islay Mist -jutussa on kyse. Islay Mist on siis skotlantilainen blend whisky eli sekoiteviski, jonka tarinassa kuohuu suolainen merivesi ja tarunhohtoinen Islayn viskisaari. Islay Mistin tarinan sanotaan alkaneen vuonna 1927 jolloin John Morrison teetätti vierailleen sekoiteviskiä (koska Islayn single maltit olivat liian voimakkaita heidän makuunsa), jossa oli sekoitettu Laphroaigin turpeista single malttia sekä mallasviskejä Highlandista ja Speysidesta ja Lowlandsin jyväviskiä.

Loikataan vuoteen 1992 jolloin kolme skottikaverusta (yhden nimi oli MacDuff) perustivat viskiyhtiön nimeltään MacDuff International. He hankkivat salkkuunsa joitakin viskibrändejä, joista yksi oli Allied Domecq:lta hankittu Islay Mist. Beverage Partners tuo Islay Mistiä Suomeen (saatavilla mm. Alkossa), joten ei välttämättä ollut niin yllättävää, että Islay Mist ja Mufloni löysivät toisensa. Tiedotteen mukaan “Islay Mistin viskimestari” Scott Sneddon tiimeineen kävi alkuvuodesta Beer Huntersin panimolla Porissa osallistumassa panemisprosessiin. Scott Sneddonin nimeä googlaamalla löytyy, että hän työskentelee InchDairnien tislaamolla Glenrothesissa. InchDairnie kertoo olevansa tislaamo, joka valmistaa viskeja MacDuffille. Veikkaan siis Islay Mist -sekoituksen sisältävän ainakin InchDairnien ja Laphroaigin viskejä.

Nyt tarkastelussa olevat oluet sisältävät turvemallasta. Ilmeisesti 5,5-prosentin versio on kevyempi stout, joka on blendattu Islay Malt -caskissa olleen oluen kanssa ja 11-prosenttinen olut on “Islay Mist -viskin valmistuksessa käytetyissä tynnyreissä kypsytetty vahva stout”.

5,5-prosenttinen Islay Stout tuoksuu paahteiselta, hieman suklaiselta. Taustalta nousee turvesavun hento tuoksu. Suuntuntuma on pehmeän kaurainen. Islay-viski tuo mukaan aavistuksen savuista monimuotoisuutta. Tummaa suklaata, pehmeää paahteisuutta. Perusvireeltään tuo mieleen ammoiset Aamupala/Välipala kaurastoutit, mutta niitä tukevampana. Erikoisesti hanaversiosta en löytänyt turvesavua/viskiä juurikaan. Mielenkiintoinen maitokauppastout, tätä juo mielellään lisääkin vaikka näin kevyet stout usein eivät kovin kiinnostavia olekaan.

11-prosenttinen Islay Imperial Stout onkin sitten omanlaisensa tapaus. Tuoksu antaa selkeästi turvetta, puuta, paahteisuutta ja viskimäistä alkoholia. Runko on mallia “keskivahva”. Maussa Laphroaig tai muu Islay-viski dominoi turpeen muodossa. Muutoin puuta, tummaa suklaata ja jopa suolaista salmiakkia. Savuviski maistuu ja kuuluu maistuakin. Hyvä olut, joka myöskin tuo mieleen jotain ikivanhoja Mufloni-klassikkoja (Äkäpukki nevöfoget). Tämä on aika kaukana moderneimmista BA-oluista ja hyvä niin.

Miltäs sitten maistuu se Islay Mist -viski? Yllättäen sellaistakin oli saatavilla, joten oluiden jälkeen sekin on hyvä ottaa maistoon. Oluiden jälkeen viski tuoksuu yllättävänkin vähäsavuiselta. Sen sijaan mennään “manner-Skotlannin” puolelle: vihreää omenaa, sitrusta ja maltillisesti savua. Viski on varsin kevyt, veden kanssa ei tohdi lotrata. Maussa on turvetta ja savua, mutta yhtä lailla myös hedelmää ja fudgea. “Helppo” viski, 30 euron hinnallaan jopa kelpo “talousviski”. Se mikä yllätti on, että Islay Imperial Stout maistuu enemmän Laphroaigilta kuin Islay Mistiltä!

Imperial-versiota on saatavissa “rajoitettu erä” Alkosta. Kevyempää versiota voi odottaa löytävänsä Mufloneita jakelevista maitokaupoista. Saagan pitäisi saada myös jatkoa pari vuoden päästä, jolloin markkinoille tulee Islay Mist Beer Cask Finish -viski.

Hedönistin ipapäkki testipenkissä


Saimaan panimo tai siis MBH Beverages Oy lähestyi humalablogistia yllättäen ja pyytämättä lähettämällä Smart Postiin olutpaketin. Laatikosta paljastui uusi Hedönist-brändillä pukattu neljän erilaisen ipa-oluen boksi. Näitä Hedönisteja on aiemminkin blogissa ollut ainakin olutcocktailien muodossa. Paketin oluet on pantu Malmgårdin panimolla, mutta brändi esiintyy Saimaan Panimon sivuilla. Yksi osapuoli tässä brändissä on Paradise City -niminen yritys, joka on Saimaan kanssa tehnyt kaikenlaisia turhapuuroja ja donwheatoja ja kotiolutkisoja, mutta tässä projektissa ollaan pelkällä Hedönist-nimellä. Paradisen takana näyttää olevan samoja tyyppejä kuin helsinkiläisessä mainostoimistossa, joka on Saimaalle tehnyt mainontaa. Onko Hedönist siis markkinamiesten luomus “kräftiä kräftissä” Saimaalle .. mene ja tiedä. Maistellaanpa nuo oluet:


Hedönist Brut IPA
Tumman oranssi väri pienellä viipyilevällä vaahdolla, hiukan pitsiäkin. Tuoksussa on humalaa ja mallasta mutta myös jotain epämääräistä toffeeta. Melko kevyt runko ”neloskaljaksi”. Heti alussa hyökkää mäntyinen humalointi esiin. Olut antaa vetisen vaikutelman. Sitäkö se Brut on? Maussakin jotain epämääräistä lurkkii humaloinnin alta, voisiko se olla diasetyyliä? Ei nyt ehkä anna ensikertalaiselle parasta kuvaa siitä mitä Brut IPA:lla tavoitellaan. Olut ei ole toivoton, on juomiskelpoinen, mutta ei tämä mikään hittituote ole.

Hedönist Strawberry Milkshake IPA
Sameahkon meripihkainen väri, pieni vaalea vaahto. Tuoksussa tykkittää vanilja ja laktoosi sekä omituinen kumipuvun käry… hetkinen, sen täytyy olla mansikkaa! Kevyehkö runko. Yllättäen maku ei ole odotetun makea vaan varsin rapsakasti humaloitu ja jopa kuiva. Mansikka ja vanilja häröilevät siinä mukana. En ole pirtelöoluiden ystävä eikä tämä tee poikkeusta vaikkei olekaan tyypillisin makea laktoosipommi.

Hedönist New England IPA
Väri on erittäin tumman meripihkainen … hmm heti sellainen jota ei NEIPA:ssa yleensä tapaa. Tuoksukaan ei ole mehuinen vaan siinä on aavistus kypsää hedelmää ja Saimaan tuotteista tuttua kuivan puun mieleen tuovaa humalointia. Runko tässäkin kevyt. Maku mätsää melko lailla tuoksuun: samaa hedelmää ja saimaalaista katkeraa humalointia. Ei tällä neipan kanssa tekoa ole. Paljolti samanlainen kuin Malmgårdin hiukan vahvempi Proto-versio, mutta kevyempänä pullossa latistunut aika tavalla.

Hedönist Shandy IPA
Ensin katse kiinnittyi tekstiin ”Sour IPA”. Lähempi etiketin tarkastelu osoitti, että kyseessä onkin jonkinlainen shandy eli oluen ja limonaadin sekoitus. Prosenttejakin vain kolme. Väri on kelmeän keltainen ja pinnalla on pieni vaahtokin muistuttamassa oluesta. Tuoksussa on happamuutta, limeä ja limsan makeutta taustalla. Kevyt suuntuntuma. Maussa on ihan kiva limetti tai sitruuna keulilla, sitten se muuttuu makeammaksi limonaadiksi. En ole ihan varma onko tämä oikeasti Sour IPA -pohjainen vaan tuleeko happamuus sitruunasta. Muistuttaa aika tavalla Hedönistin ”olutcocktaileja”, mutta ei ihan niin makea kuin useimmat näistä.

Nelipäkki Ipaa on ihan hyvä ajatus. Neljä erilaista ipaa, joista yksikään ei tavallinen. Plussaa myös, että oluet on menty panemaan Malmgårdilla, jolloin Saimaan pahimmat pale alejen talonmaut on saatu karsittua pois. Valitettavasti nytkään oluet eivät ole erityisen hyviä eivätkä varsinkaan edusta kovin hyvin tyylejä mitä ne esittävät. Mutta niitä sentään viemäriin tarvitse olla kippaamassa. Joku tykkääkin jo(i)stakin.

Testipenkissä Saimaa olutcocktailit + bonus


Suomen olutblogistan tulee lähiajat räjähtämään Saimaan olutpostauksista, sillä panimo lähetti lähes kaikille skenen merkittäville ja vähemmän merkittäville hahmoille iiison laatikon korruptio-olutta. Otan omassa blogissani käsittelyyn lähetyksessä olleet olutcocktailit, sillä niitä en ole aiemmin maistanut. Oluiden arviothan löytyvät näppärästi Ratebeerista.

Saimaan tämän kesän The White Lie -sarja koostuu kolmesta olutcocktailista. Ilmeisesti oluen ja erilaisten “cocktail-ainesosien” lisäksi on käytetty cocktaileista tuttuja alkoholeja eli olisivatko nämä nyt sitten niitä limuviinoja? Tuotesarja on tehty yhteistyössä Paradise City Beverages Companyn kanssa. Yhteistyön hedelmänä on aiemmin julkaistu pari olutta. PCBC:n takaa löytyy Son of a Punch -cocktailbaareista tunnettuja tyyppejä (tai ainakin nimet Luca Bertamini ja Sami Benamed).

Saimaan The White Lie Sundog Lemonande (4,9 %)

Tuoteselosteen perusteella sekoitettu Sundog Lageria, verigreippiä, katkerolikööriä ja sitruunaa. Makeahkossa tuoksussa tuleekin esille verigreippi ja liköörimäisyys. Odotin ennakkoon jotakin kovinkin makeaa tuotetta, mutta greippimäinen sitruksisuus yllättää takavasemmalta. Verigreipin hedelmä tulee voimakkaana dominoimaan makua. Vaalea lager lurkkii siellä jossain taustalla, samoin useamman hörpyn jälkeen nouseva perusmakeus. Ilmeisesti tuo käytetty katkero on ollut Aperolia, joten ei ihme että mieleeni ensimmäisenä tuli joku Campari-drinkki. Jos olet Aperolin ja Camparin ystävä, nauti tätä kannusta runsaiden jäiden kera. Pidin pienenä annoksena, pidemmän päälle alkoi hieman puuduttamaan. Menee janojuomana.

Saimaan The White Lie Saimaa Island Ice Tea (4,9 %)

Long Island Ice Tea on klassinen cocktail, jota Suomessa lienee baareissa tilattu lähinnä vanity-arvon vuoksi. Nykylainsäädäntö ilmeisesti sallii baareissakin drinkin tekemisen ilman poikkeuslupaa. Saimaan versiossa on Sun Lageria, Limoncelloa, greippimehua, jääteesiirappia ja limeä eli nyt alkuperäisestä juomasta on lainattu vain nimi, ainesosat ovat jotain aivan muuta. Ice Tean tuoksussa on lähinnä jotain sitrusta ja Fairya. Maku on aika pliisu, tosin niin on pohjaolutkin. Makeahko, jopa sokerinen. Jäätee ei oikein pääse esille eikä limoncellokaan vaikka jonkun verran limettimäistä kirpeyttä onkin. Tämä menee makumaailmaltaan enemminkin sinne käymisteitse valmistettujen makulonkeroiden puolelle. Ei minulla jatkoon.

Saimaan The White Lie Godfather’s Punch (6,0 %)

Kolmas sample on Alko-vahvuinen. Tässä on pohjana PCBC:n kanssa värkättyä Don Wheato White IPA:a, vaniljalikööriä, omenamehua, kanelisiirappia ja limemehua. Punch ei suomeksi käänny punssiksi vaan se tunnetaan meillä boolina eli tuona kaikkien kesäjuhlien kielenkantojen irroittajana. Don Wheato oluena oli muuten Saimaalta yllättävän pirteä, saisonmainen tuote. Olutcocktailissa tuoksu on vahvasti vaniljan ja ehkä kanelin dominoima. Olen varma, että joku Omnipollon jäätelö/milkshake-hirvitys on tuoksunut täsmälleen samalta. Eli olutcocktail Omnipollon hengessä? Maussa vanilja ei ole niin esillä vaan limetti puskee ensin pintaan. Sen jälkeen vanilja, ehkä pientä saison-hiivamaista pippurisuutta, kanelia ja omenaa, kaikkea luvattua siis. Tässäkin cocktailissa kuten Ice Teassa häiritsee päälleliimattu makeus. Sinänsä alkoholiprosentin korotusta ei tällaisessa sekoitteessa maussa huomaa.

Eli aika selkeästi oma suosikkini löytyy Sundogista. Johtuu varmaan siitä, että olen cocktail-osastolla enempi gin tonic -miehiä kuin makeiden sekoitusten harrastaja.

Bonus!!

Koska en blogin puitteissa ala Saimaan lähettämiä oluita sen ihmeemmin käymään läpi niin bonuksena annan laatikossa olleille oluille kesäiset ruokasuositukset! Tämän listan kanssa voitte nyt mennä kesällä kauppaan ruokaostoksille ja kipaista oluthyllyllä hakemassa sopivaa Saimaan olutta:

Saimaa Kaito Lager – loimu- tai savustettu lohi
Saimaa Mosaic Pale Ale – kesäinen ceasar-salaatti
Saimaa Ukonlahti Red Ale – mausteiset tortillat
Saimaa Blonde Ale – juustolautanen
Saimaa Pils – grillimakkara
Saimaa Sun Lager – kiuaslenkki
Saimaa Utula Pale Ale – hampurilaiset
Saimaa Yövesi Dark Lager – BBQ-varras ja kesän vihannekset
Saimaa Weissbier – voissa paistettu ahven ja uudet perunat

Humalablogi testaa: Kuivat omenasiiderit

Siiderit

Ei, ei humalablogisti ole siirtynyt oluista siidereiden reittaukseen. Vaan pitkänperjantain ratoksi piti toteuttaa tällainen testi. Saimaan Juomatehdas lähestyi blogistia ja kyseli onko minulla halukkuutta kokeilla heidän uutuussiidereitään. No, enhän minä siidereitä juo (ja vielä vähemmän arvioin), mutta ainahan kaikkea uutta pitää kokeilla (paitsi niitä kahta asiaa joista Juicekin kertoi). Kiitolinja toimittikin laatikollisen juomia ja yllätyksekseni mukana oli Saimaan kahden kuivan omenasiiderin lisäksi kolme kilpailijoiden kuivaksi mainostettua omenasiideriä. Mukana oli myös ohje sokkotestin järjestämiseksi siidereille. Mukaan oli laitettu jopa muovimukeja. Noh, hovimestarillani sattui olemaan vapaapäivä, joten päätin kuitenkin tehdä testin avoimena, minulla ei kuitenkaan ollut mitään ennakkokäsitystä tuotteista, koska en yhtään niistä ole aiemmin maistanut. En oikeastaan juo juuri lainkaan siideriä, mitä nyt joskus silloin tällöin saatan ottaa maistiaiset jostakin “maalaissiideristä” joka sattuu vaikkapa kaverien kanssa pidetyssä maistelusessiossa olemaan. Nuoruudessanikin kun en ollut vielä kunnon oluiden maailmaan löytänyt, siiderikokemukset rajoittuivat pariin pulloon Golden Capia.

Toteutin testin niin, että avasin kaikki viisi kylmässä ollutta tölkkiä kaataen siideriä jonkin verran mukeihin. Ensimmäisellä kierroksella arvioin ulkonäköä ja tuoksua, jonka jälkeen arvostelin toisella kierroksella makua ennen kuin siiderit ehtivät lämpenemään. Jokaisen maistetun siiderin jälkeen join hiukan vettä. Päädyin yksinkertaistamaan arvostelua niin, että ulkonäölle en lopulta antanut lainkaan pisteitä. Maulle ja tuoksulle annoin pisteet asteikolla 1-5. Eli melko yksinkertainen systeemi, mutta jonkinlainen järjestys silläkin tuli aikaan. Tässä tulokset parhaasta alkaen.

SAIMAAN APPLE CIDER CLOUDY DRY
Hieman samea, tummahkon keltainen väri (kilpailijoihin verraten, eihän tämäkään mitään kuparinruskeaa ole). Tuoksu on kirpeää punaista omenaa, melko luonnollinen aromi. Kirpeän makuista omenaa, kuiva jälkimaku. Ihan kiva aidon omenan tuntu. Hieman ohut ja vetinen tämä lopussa kuitenkin on. Maitokauppasiidereiden kiroja nämä vetisyydet ehkä.
Tuoksu: 4 Maku: 3 = 7

SINEBRYCHOFF CROWMOOR DRY APPLE CIDER
Kullankeltainen, kirkas väri. Makeahkon karamellimainen omenan tuoksu. Aavistus omenankuorta. Akuankkalimumainen. Makeahko omena. Muistuttaa venäläisiä makeita kuohuviinejä. Sellaisenaan ok, mutta kuivuus ja kirpeys puuttuu. Ratebeer ei laske tätä oikeaksi siideriksi. Tasapisteet Saimaan Extra Dryn kanssa.
Tuoksu: 3 Maku: 3 = 6

SAIMAAN APPLE CIDER CLOUDY EXTRA DRY
Sameahko, tummahkon kellertävä väri (kuten edellä toisessa Saimaassa). Vihreän omenan raikas, mutta kevyt tuoksu. Omenamehumainen aromi. Kirpeän kuivaa omenaa, kuiva omenainen jälkimaku. Tästä kuten toisesta Saimaasta huomaa, että makeutusaineita ei ole käytetty. Kuten veljensä, tälläkin ongelmana hieman ohuen vetinen loppu ja jälkimaku. Tasapisteet siis Crowmoorin kanssa.
Tuoksu: 3 Maku: 3 = 6

OLVI FIZZ EXTRA DRY
Testin kalpein. Kirkas. Väri taittuu aavistuksen punertavaan. Kuivahko ylikypsä omena, jopa päärynä tuoksussa. Muovinen sivuvivahde. Tältä ne “sidukat” mitä entisaikoina tuli juotua, tuoksuivat. Suhteellisen kuiva maku, mutta substanssi puuttuu täysin – vetinen. Aavistuksen kuivattavaa vihreää omenaa jälkimaussa. Kuivien omppusiidereiden Pirkka. Ratebeer ei laske tätä oikeaksi siideriksi.
Tuoksu: 2 Maku: 2 = 4

KOPPARBERG NAKED APPLE DRY
Kalpean keltainen väri. Aromissa mätää omenaa, viemärimäisyys. Epämiellettyvä. Makea, karkkimainen omenamehumaisuus. Ei kuiva ollenkaan vaan keinotekoisen sokerinen. Pississiiderijuomaa. Ratebeer ei laske tätä oikeaksi siideriksi.
Tuoksu: 1 Maku: 1 = 2

Ei näillä minusta siiderinjuojaa saatu, mutta hauskaahan se oli kokeilla. Ja on kiva, että pikkuhiljaa “craft ciderit” valtaavat alaa teollisten kvasisiidereiden sijaan.

Lähetyksessä oli mukana myös Saimaan Red Ale -uutuusolutta. Sen otin testiin mielellään sillä pidän Saimaan Brewer’s Special American Red Alea yhtenä parhaista kotimaisista maitokauppaoluista. Tämä uutuus on aika lähellä tuota Brewer’s Specialia, mutta pari napsua kevyempää (4,7 % vs 4,5 %). Humaloinnissa on myös pientä eroa. Maussa mennäänkin aika samoilla. Karamellia mallaspohjassa ja sitten mäntyistä jenkkihumalointia. Melko maltainen prosentteihin nähden, ehkä American Red Aleen nähden hiukan helpompi tuote. Oikein hyvä maitokauppaolut Saimaan juomasalkkuun karmean Joker Hop Ale -sarjan jälkeen.

Kotimaisten pienpanimo-oluiden kattaus vuosimalli 2016

Nyt jo perinteisesti Alkon alkuvuoteen kuuluu isompi erä kotimaisia pienpanimo-oluita kertalyönnillä hyllyyn. Näitä voi odotella Alkon hyllyille 18.1. alkaen (todennäköisesti muutama päivä sen jälkeen):

Ruosniemen Panimo Musta Lomittaja 0,33l 4,96€
Pyynikin Käsityöläispanimo Sunrice IPA 0,33l 5,95€
Humalove First Love 0,33l 5,45€
Maku Brewing ESB 0,33l 4,68€
Iso-Kallan Salmiakki Porter 0,5l 6,88€
Mufloni Imperial Stout 0,33l 4,95€
Mathildedalin Kyläpanimo Pirske 0,33l 5,94€
Laitilan Lakritsi Portteri 0,33l 4,21€
Kallio Artisan Brewery & Birra Amiata Lura 0,75l 12,03€
Prykmestar Kaura Stout 0,5l 4,94€
Suomenlinnan Panimo Foil Hat B Weisse 0,5l 5,65€
Saimaan Juomatehdas Brewer’s Special Rye IPA 0,33l 4,50€
Hiisi Loviatar 0,33l 5,99€
Rekolan Panimo Musta Valssi 0,5l 5,97€
Teerenpeli Julmajuho 0,33l 4,43€
Stadin Panimo Wilhelm I Imperial Black Pils 0,33l 5,48€
Lammin Sahti Ruisrääkkä 0,33l 5,74€
Malmgård Emmer IPA 0,5l 5,06€
Bryggeri Rosé 0,33l 5,95€
Stallhagen Beebock 0,33l 3,45€

Malmgård Emmer IPA ei ilmeisesti ole samasta hausta vaan ilmestyy sattumoisin samaan aikaan. Kallio Artisan Brewery & Birra Amiata Lura on Italiassa valmistettua “sahtia”.

Saimaan Juomatehtaan uutuuksia testipenkissä

Kekkonen juhlaolut
Aikaa on vierähtänyt hyvä tovi siitä kun on tullut viimeksi kirjoiteltua. Enemmän Humalablogi on ollut aktiivisena tuolla Facebookin puolella. Ja kas kummaa, edellinen postaus oli samasta aiheesta kuin nyt eli Saimaan Juomatehtaan uutuuksista! Panimo lähestyi blogistia taas lähetyksellä uusia (ja vanhoja oluita) sekä annoksella Saimaan Panimon olutlaseja (laadukasta Ritzenhoffin lasia). Näin piti ottaa näppäimistö käteen näin Tukholman olutfestareiden alla, jonne blogisti matkaa torstaiaamulla.

Käydäänpä nämä uutuudet läpi:

Saimaan Brewer’s Special ESB

Saimaan Espi tuli maisteltua jo kesällä Panimoravintola Bruuverin hanasta Helsingissä. Silloin se antoi hassun belgidubbel-vaikutelman vaikka englantilaista tietenkin oli yritetty. Luumua ja ruskeaa sokeria päättyen mausteiseen ja aggressiiviseen humalointiin. Sittemmin tämä on tullut Alkonkin valikoimiin ja pullosta vaikutelma on valitettavasti ollut pliisumpi kuin eka hanakokemus.

Saimaan Marsalkka India Pale Lager

IPL on uusi hassu tyyliväännös India Pale Alesta. India Pale Lagerilla tarkoitetaan yleensä vaaleaa voimakkaasti uuden maailman humalilla katkeroitua lageria. Mikään virallinen tyylisuunta tämä ei vielä ole. Marsalkka IPL:ssä on käytetty luomuraaka-aineita ja se antaa valitettavasti sellaisen luomuoluille tyypillisen “ohranjyvämäisen” maun, josta en liiemmin välitä. Humalointi tässä on kunnossa, kova sitruksisuus on vaan varsin jyrkkää lager-pohjassa kun alen hedelmäisyys ei sitä leikkaa. Ei ehkä täysin tasapainoinen suoritus, mutta tullee kokeiltua vielä uudelleenkin.

Saimaan Pils

Saimaan Pilssille on löytynyt jo kehujiakin. Hurjimmat vertaavat tätä Saaz-pilsiä jopa itseensä Pilsner Urquelliin. Yritystä onkin sinne suuntaan, mutta Urquellin ainutlaatuista humalan, maltaan ja voimaisuuden liittoa ei tällä saavuteta. Pieni metallisuuskin häiritsee. Sopivalla hinnalla Saimaan Pils on kuitenkin kelpo kaveri saunajuomaksi ja saanee myös minulta uudenkin yrityksen.

Saimaan Kekkonen Juhlaolut

Tämän Kekkosen funktiota en ymmärtänyt nyt kun markkinoilla on Kekkonen Keskiolutkin. Spekseissä ei ole muuta eroa kuin että Keskiolut on tummempi. Siinä missä aiempi Kekkonen oli maltainen ok ruokajuoma, tämä juhlaversio tipahtaa samaan lokeroon kotimaisten makrokeppanoiden kanssa. Kitkeryyttä, leipäisyyttä. Ei jatkoon.

Saimaan Brewer’s Special Joker Hop Ale 2. erä

Keväällä Saimaa esitteli uuden konseptin: olut, jonka mallaspohja on aina sama, mutta joka erään vaihtuu uudet humalat. Idea kuulostaa aivan kuin siinä olisi takapiruna ollut kokeilulaboratorio Bruuverin herra Sysilä. Raaka-aineita ei paineta purkkiin, vain erän numero, jonka avulla netistä voi käydä katsomassa käytetyt humalat. Ensimmäinen erä ei vakuuttanut millään lailla, humalatkin olivat osittain eksoottisia (Aramis, Celeia, Mt. Hood ja Summit). Tässä toisessa ollaankin “pelattu varman päälle” ja täräytetty keittoon klassiset jenkkihunmalat Columbus, Cascade, Chinook, Citra ja Amarillo. Ja onhan tämä jo paljon parempaa kuin ensimmäinen Jokeri. Kuten käytetyistä humalista voi jo arvata niin sitrusta, mäntyä ja pihkaa löytää mausta. Mutta olut voisi olla kyllä hedelmäisempi. Mistähän tietty tunkkaisuus johtuu? Hiivasta vaiko mallastamattomasta rukiista, jota tässä on käytetty? Ehkä ruis ei toimi tällaisessa parhaalla mahdollisella tavalla?

Saimaan Juomatehtaan uutuuksia

Saimaan Juomatehdas Kekkonen
Kuten joitakin kolleegojani niin minuakin Saimaan Juomatehdas lähestyi juomapaketilla, jossa oli valikoima panimon uutuustuotteita. Mukaan oli printattu asianmukaiset tekniset speksit kaikista oluista. Laatikossa oli myös yksi siideri, jota en ole vielä ehtinyt koeponnistamaan. Nämä Saimaan uutuustuotteet ovat tulleet kauppoihin aivan näinä päivinä, sillä niitä ovat harrastajat bongailleet jo sieltä täältä. Ajoitus oli siis hyvä.

Saimaan Juomatehdas on itselleni ollut näitä isoja suomalaisia pienpanimoita Nokian ja Mallaskosken ohella, joiden tuotteet eivät yleensä aiheuta suurempia intohimoja. Ne ovat yleensä olleet kertaostoksia tai osastolla “silloin tällöin jos kaupassa ei muuta ole”. Saimaan Juomatehdas muutti taannoin isoihin tuotantotiloihin Mikkeliin ja tuntui, että peruslaadussakin oli sanomista. Samaan aikaan vanha titari Sysilä keitteli Bruuverissa, tuossa Saimaan koekeittiössä, hyvää ja välillä jopa loistavaa laatutuotetta toinen toisensa jälkeen. Viime kesänä alkoi kuitenkin tulla merkkejä siitä, että valoa on itäsuomalaisten ikkunassa: markkinoille iski Saimaan Brewer’s Special American Red Ale, joka pihkaisessa rapsakkuudessaan yllätti housut kintuissa. Tällä hetkellä suomalaisten maitokauppaoluiden top kolmessa, helposti. Saman sarjan IPA ei tehnyt aivan samanlaista vaikutusta, mutta ei sekään huono ole. Tältä pohjalta lähdin purkamaan pakettia.

Saimaan Kekkonen Keskiolut (4,2-prosenttinen amber lager)

Kekkosessa on helppo nähdä hitin ainekset. Kekkoslandiassa varttuneet tarttuvat Urhon kuvaan kaupassa varmasti ja makukin on sellainen, ettei se karkoita normaalia keskioluen kuluttajaa. Kekkonen on meripihkan värinen olut, mutta tässä tapauksessa väri johtaa harhaan. Se ei ole makumaailmaltaan wieniläistyyppinen tahi saksalaisten märzen. Se on prosentteihinsa nähden hyvinkin maltainen, matalakatkeroinen lager. Tuoksu ja maku tuovat karheudessaan mieleen minkä tahansa suomalaisen “normilagerin”. Maltainen, mutta harmiton. Menee saunaoluena tai makkaran kanssa, mutta liian lepsu useamman tiputteluun.

Saimaan Vaalea Lager (4,5-prosenttinen täysmallaslager)

Saimaa on tuonut tämän vaalean ja myös blonden mukana uusiin tuotteisiinsa uuden ulkoasun. Vaaleaan lageriin on tuoteselosteen mukaan lyöty olutmaailman uljaat eli Chinook, Cascade, Citra ja Columbus -humalat. Melkein kuin Mufloni CCCCC:tä joisi, vai? No ei valitettavasti. Olut on toisin kuin Kekkonen, hyvin kevyt ja tuoksultaan jopa pahvinen tuote. Lämmetessään maussa pientä sitruisuutta, mutta muuten menevät humalat hukkaan. Selkein pettymys Saimaan uutuustuotteista.

Saimaan Blonde Ale (4,5-prosenttinen golden/blond ale)

Pintahiivaversio Vaaleasta. Amerikkalaisia humalia tässäkin. Kevyt hedelmäisyys kääntyy tuoksussa oudoksi muovisuudeksi. Kumman kevyt on tämäkin eikä anna paljoa ulos. Pientä hedelmäisyyttä, vähän sitrusta, mutta aivan liian vähän. Ehkä joku lenkkeilijä voisi käyttää tätä palautusjuomana?

Saimaan Brewer’s Special Belgian Wheat (4,7-prosenttinen witbier)

Brewer’s Special -sarjan uutuus on witbier-tyylinen vehnäolut. Tuoksussa on mausteisuus, korianteria. Kevyessä rungossa korianteri maistuu myös, samoin ilmeisesti pomeranssin tuoma sitrus. Kaikki tosin melko kevyesti yhdistettynä vehnäoluen hedelmäisyyteen. Itse en ole lainkaan witbierien ystävä, mutta genressään tällä ollaan turvallisessa keskikastissa. Ei ole siis olut jota minä ostaisin, mutta jos pidät Hoegaardenista niin saat tästä itsellesi virkistävän kesäjuoman.

Saimaan Brewer’s Special Saison (6-prosenttinen saison)

Muista oluista poiketen tämä on lasipullossa. Saimaan Saison onkin jo entuudestaan tuttu Alkon pienpanimovalikoimasta ja yksi pullo on ennen tätä tullut juotua. Tämä on melko tyypillisellä nykysuuntauksen mukaisella saison-hiivalla pantu olut. Jonkun verran mausteisuutta (valkopippuri) ja pehmeää hedelmäisyyttä maussa. Makeahko saison, mutta humalalointi on yllättävän rapsakkaa, Bruuverin kokeilut vaikuttivat? Maisui toisella kerralla ensimmäistä hiukan paremmalta. Näin ollen aivan hyväksyttävissä oleva suomalainen saison vaikka tyylistä löytyy kotimaasta vakuuttavampiakin esimerkkejä.

Oli ihan mielenkiintoista maistella saman suomalaispanimon tuotteita useampi parissa päivässä. Joukkoon mahtui selkeitä pettymyksiä, mutta aiempia selkeitä ongelmia ei enää ollut. Joten maistakaa itse!

Kotimaisia pienpanimo-oluita Alkoon

Jo perinteiseksi muodostunut kotimaisten pienpanimo-oluiden kattaus saapuu Alkoihin 3.2.2014. Luvassa on seuraavat oluet:

Wikimedia Commons

Keripukin aiheuttamia muutoksia ikenissä.

Beer Hunters Keripukki
Prykmestar Kahvi Stout
Teerenpeli Mokkamatti
StaPa Double Oat Malt Stout
Bryggeri Helsinki Senaattori
Lammin Sahti Pyy
Pyynikin Presidenttisahti
Laitilan Kievari Agricola
Saimaan Marsalkka Double IPA
Hiisi Pläkki
Rekolan Amerikan Eno
Suomenlinnan Thor Bock
Malmgård Emmer Tripel

Humalablogisti on näistä päässyt aiemmin maistamaan Keripukkia, Mokkamattia ja Amerikan Enoa. Keripukki on näistä mielenkiintoisin, sillä se on vahva valkosuklaa-kookos-stout. Tässä Alkon erässä kookos on suhteellisen hillittynä paahteisuuden seassa, joten “kookosvihaajatkin” pystynevät tätä juomaan. Mokkamatti on Teerenpelille tyypillinen puhdas, keskitien stout, joka ei aiheuttane intohimoja kumpaakaan suuntaan. Amerikan Eno oli HBF:ssa turhan varovaisesti humaloitu. Nyt toivotaan tältä 5,6-prosenttiselta IPA:lta hieman enemmän särmää.

Muista tuotteista mainittakoot sen verran, että Senaattori on tuplapukki, Pyy muuten vaan vahva ale, Agricola “luostariolut” ja Pläkki black IPA. Bryggeri Helsinki on mukana tavallaan kahdella oluella sillä Olutoppaan foorumitietojen mukaan Lammin Pyy on pantu Helsingissä ja pullotettu Lahdessa.

Testipenkissä Mallaskosken Kuohu Valioluokka Pils

Servaali Oy lähestyi minua (ja joitakin muita olutbloggaajia) meilillä, jossa kyselivät halukkuudesta vastaanottaa testattavaksi Mallaskosken panimon uusi Valioluokka Pils. No minulle kelpasi ja kun näin sopivasti kiirastorstaina lähetys oli postista noudettavissa niin otin pilsin heti testiin.

Mallaskoski Seinäjoelta oli aikoinaan 2000-luvun alkupuoliskolla silloin melko kapeassa suomalaisessa pienpanimoskenessä oikein kelpo tekijä. Sekä vaalea että varsinkin tumma Kuohu maistuivat selvästi keskivertobulkkia paremmilta. Jossain vaiheessa kuitenkin tapahtui selvä laadullinen heikennys. Ehkä reseptejä muutettiin tai prosessia – omassa muistissani yhdistän muutoksen aikaan jolloin panimo siirtyi pulloista tölkkeihin. Sen koommin melko hyvästä saatavuudestaan huolimatta panimon oluita on tullut nautittua hyvin harvakseltaan. Pari vuotta sitten Servaali Oy osti Mallaskosken ja koska kyseessä on laatuoluidenkin päälle ymmärtävä maahantuoja niin odotukset olivat korkealla. Valitettavasti ainakaan vielä odotuksia ei ole saatu lunastettua, mutta ehkäpä nyt alkaa näkyä valoa tunnelin päässä.

Mallaskoski on lanseeraamassa maitokauppoihin uutta “valioluokka”-sarjaa, johon alkuvaiheessa kuuluvat pils ja stout. Pikkutölkki Pilsin pakkaus on melko tyylikäs musta-sininen-kulta-värityksessään. Taustalogossa on jotain Karjalamaisuutta. Speksit kertovat Perle- ja Saphir-humalista IBU-arvon ollessa 35. Kyseessä on täysmallaslager. Olut on kirkas eli ilmeisesti täysin suodatettu. Valkea vaahto häipyilee kohtaisen nopeasti. Tuoksussa on voimaisuutta ja kukkaista aromaattista humalaa, jonka yhdistän Baijeriin. Pohjoissaksalaisissa pilseissä humalan aromi on pistävämpi ja toisaalta tsekkipilsien voimaisuus on selkeämmin diasetyylinen. Maussa on apilaista, puhdasta humalointia ja suuntuntu on mukavan öljyinen. Jälkimaussakin on pieni puraisu katkeroa, mutta maku ei kanna kovin pitkälle. Mallaskoski on saanut aikaan kohtuullisen saksalaistyylisen maitokauppapilsin – ei ehkä kuten mainostavat “järisyttävän”, mutta omassa segmentissään hyvän. Tyypillisesti nämä huutavat sitä suomalaiseen Berliinin muuriin katoavaa puolta prosenttia alkoholia lisää. A-vahvuisena ja piirun rapsakkaampana tästä tulisi erinomainen pils. Nyt pitää tyytyä kohtalaiseen. Sellaiseen jota varmasti ostan kapean valikoiman lähikaupasta Kukko Pilsin ohella tai sijaan saunajuomaksi mikäli litrahinta asettuu samoille haminoille. Erilaisten rasvaisten ruokien kanssa varmasti myös kelpo kaveri. Tästä on hyvä jatkaa ja odottaa Valioluokan Stoutia.

Lasissa uuden suomalaispanimon debyyttiolut


Humalablogisti on saanut uuden lähipanimon kun porilainen Ruosniemen Panimo on käynnistänyt tuotantonsa. Tämä toistaiseksi harrastuspohjalta pyörivä yritys on saneerannut panimotilat Porin Ruosniemeen. Se on hankkinut tuotantovälineensä Turun meijeristä, jonka vanhat laitteet muuntuivat modifioimalla Ruosniemen Panimo Oy:n oluen valmistukseen.

Sain tilaisuuden maistaa ja arvioida Ruosniemen Panimon ensimmäistä tuotetta, Pikkupomoksi nimettyä kuusiprosenttista pintahiivaolutta. Maltaansa panimo hankkii Viking Maltilta ja tässä oluessa on käytetty Pale Ale, Cara Plus 10 ja Crystal 100-maltaita. Humalina ovat amerikkalaiset Columbus ja Cascade. Lasiin kaatuu meripihkanvärinen, hieman samea olut. Vaahto on melko niukka, mutta on kohtuullisen pysyvä. Tässä käsipullotteessa tuoksussa on melko vahvoja käymisaromeja – rusinaa, hiivaisuutta ja ehkä jopa aavistus navettaa. Epäilemättä tuoreena hanasta tilanne saattaa olla toinen. Näiden hälvettyä esiin tulee karamellimaltaita ja kevyttä humalointia. Suuntuntuma on keskivankka, sellainen kuin kuusiprosenttiselta oluelta voi odottaa. Aluksi voi maistaa hieman karamellistä makeutta ja pähkinäistä maltautta. Oluen yleinen makuprofiili on leipäisen maltainen ja alkoholi puskee läpi myös jonkin verran. Humalakatkerot nousevat esiin jälkimaussa. Maku on myös aavistuksen rusinainen, joka saattaa ehkä kertoa jotain siitä miten loppuun olut on käynyt, en osaa sanoa. Yllättävää on, että vaikka tässä on käytetty klassisia amerikkalaishumalia, vaikutelma on hyvin brittiläinen. Maltaisuudessaan se tuo mieleen enemmin englantilaistyypisen ESB:n kuin vahvan American Pale Alen.

Pikkupomo on lupaava uuden panimon ensimmäiseksi olueksi. Vahva APA on kaupallisesti ja teknisesti haastava avaus. Varsinaisia virhemakuja ei löydy, joten kyllä tätä kelpaa laittaa myyntiin. Kuten kulunut sanonta kuuluu: “tästä on hyvä jatkaa” ja parantaa. Pikkupomo tullee tarjolle ainakin Porin seudulle aivan näinä aikoina.

Suosituimmat hakutermit: